Kohtauspaikka



Ole hyvä ja kirjaudu tai rekisteröidy.

Kirjautuaksesi anna tunnus, salasana ja istuntosi pituus
Tarkempi haku  
6983 jäsentä  •  418361 viestiä  •  20016 aihetta
Toivottakaa tervetulleeksi Humpy Dumpy, uusin jäsenemme.

Kirjoittaja Aihe: Masentunut vanhempi  (Luettu 10204 kertaa)

Toukokuu1965

  • Lentävä kynä
  • Viestejä: 17459
Re: Masentunut vanhempi
« Vastaus #90 : Joulukuu 07, 2005, 15:22:00 ip »

Siiri kirjoitti täyttä asiaa. Masentunutta ihmistä läheltä seuranneena olen myöskin sitä mieltä, että me ihmiset kestetään eri tavalla erilaisia asioita. Toiselle lapsen sairastuminen voi olla maailmanloppu kun taas joku vahvempi ihminen ottaa saman asian vastaan haasteena.
Sitä vartenhan me täällä Kohtauspaikalla mun mielestä pyöritään, että yritetään helpottaa toisten elämää tai ainakin ollaan tarvittaessa henkisenä tukena!  
Kirjattu
"Luoja, anna minulle kärsivällisyyttä, ja heti!"

Pumppu 5/2007, Paradigm Veo 4/2013.

30vMakeaaElämää

  • Vieras
  • Viestejä: 7
Re: Masentunut vanhempi
« Vastaus #91 : Joulukuu 07, 2005, 21:35:00 ip »

Kun luin Siirin kirjoituksen, tuntui monet hänen ajatuksistaan varsin tutuilta.

Olen ajattellut myös, että vaikka nykyään D:n hoito on helpottunut huomattavsti, niin myös tieto lisää myös tuskaa. Ennen ei verensokerimittareista ollut tietoakaan ja piti yrittää taiteilla mututuntumalla pissakokeiden kera (joita niitäkin muksuna yritin vedellä lantata, mutta kiinnihän siitä lopulta jäi)ja nykyisin en uskalla mennä nukkumaan ellen ole mitannut sokereitani viime työkseni ja aamulla myös sama juttu?!?!

Itse olen sairastanut D:tä 30 vuotta.
Olin 8 v. kun sairastuin ja muistan vieläkin sen tammikuisen päivän kun minua vietiin sairaalaan ja ensimmäisen aamun siellä kun istuin sängynlaidalla heilutellen jalkojani, itsekseni miettien, että miksiköhän olen täällä ?(vaikka olinkin suht huonossa kunnossa)enkä tosiaankaan tajunnut vielä sillöin, että elin-ikäisen kaverinhan nyt sain...

Ensimmäiset 13 vuotta menivät kyllä aikamoisena "sokeritehtaana" ja murkkuiässä olin välillä allapäin vaikka koskaan en sitä kenellekään näyttänyt, mutta mietin usein mm. "Jos tulee lisäsairauksia, niin jalat sitten toivottavasti menee ensin, mutta kunhan silmät saisi pitää ja toivoin/rukoilin että saisin elää edes 30 vuotiaaksi"... näin jälkeenpäin ajatellen aivan kummallisia aatoksia...

Äitini (kuin myös koko muu perhe)teki kaikkensa että tasapainoni olisi hyvä. Vasta aikuisena olen tajunnut millainen shokki sairastumiseni oli äidilleni ja kerran hän myönsikin, että kieltämättä hänestä tuntui kuin "elämän loppu olisi tullut" kun sairastuin...ja näin jälkeenpäin ymmärrän miten surullinen hän asian vuoksi monesti oli ja luulen että määrätyllä tavalla hän suhtautuu minuun vieläkin "hassun" suojelevasti verrattuna sisaruksiini.

Nykyisin itsekin äitinä ymmärrän hyvin miltä tuntuu jos oma lapsi sairastuu ja monesti olen sanonutkin, että vaikka itselläni on diabetes niin kuitenkin tuntuisi kamalata/pahalta/pelottavalta jos oma lapsi sairastuisi, joten en ihmettele ollenkaan, että shokki on varmasti monin kertainen vanhemmille joilla ei itsellään ole kokemusta diabeteksestä.

Monipistoshoito "pelasti" minut eli viimeiset 17 vuotta tasapainoni on ollut varsin hyvä ja koen itseni täysin terveeksi...sillä kaikkeen tottuu kun usein sattuu..."Hymyile, huomenna voi olla huonommin" ...mutta huomista ei pidä surra vaan elää tätä hetkeä ja pyrkiä tehdä siitä niin hyvä kuin mahdollista vaatimatta itseltään tai muilta kohtuuttomia...

Haluan siis tällä sekavalla sepustuksellani toivottaa "lykkyä pyttyyn" kaikille diabeetikkojen vanhemmille ja muistakaa myös hoitaa itseänne!
Kirjattu

Guest

  • Vieras
Re: Masentunut vanhempi
« Vastaus #92 : Joulukuu 08, 2005, 13:42:00 ip »

Lainaus
Alkuperäisen viestin lähetti Sokeritoppa:
[qb]Hyvä Siiri, oli ihan mukava lukea kirjoituksesi "vanhan" konkarin kokemuksista. Kertoisitko vielä, onko sinulla esim. lisäsairauksia tms kun sairautta on kuitenkin takana noin monta vuotta. Ja niin kuin mainitsit, hoito oli sairastuessasi aivan eri luokkaa kuin nyt.[/qb]
Kyllä mulle on tullut kaikennäköistä sairautta ja vaivaa ehkä osittain diabeteksestä johtuvia ja osittain muuten perittynä, osa mahdollisesti sekä-että. Suvussa ei tiedetä olevan diabetesta eli se on mun "oma" juttu, mutta reuma keljuine lisäjuttuineen on peritty, samoin taipumus verenpaineeseen jo nuorella iällä ja todennäköisesti myös munuaisongelmiin, koska ei-diabeetikko isälläni on sekä reuma että kihti ja myös munuaisarvot on hieman koholla. Mulla on isältäni perittynä reuma ja kihti ja äidiltäni on peritty huono kuulo. Lisäksi on nefropatiaa ja retinopatiaa ja silloisen silmälääkärini mukaan silmänpohjat laseroitiin retinopatian vuoksi ”varmuuden vuoksi” täyteen muistaakseni ennen toista raskautta.

Siitä olen kuitenkin varma, että ilman tarkkaa ja huolellista hoitoa, näillä geeneillä tilanteeni olisi todennäköisesti paljon huonompi. Itse en pidä omaa tilannettani mitenkään erityisen huonona tai hankalana, mutta on myönnettävä, että kyllä tämä itsensä hoitaminen alkaa käydä jo kokopäivätyöstä tässä iässä, kun on jatkuvasti vaihdettava jotain (pumpun kanyyli, katetri, paristo, ampulli), mitattava verensokeria ja vaihdettava teriä, muistettava ottaa lääkkeet 3 kertaa vuorokaudessa + fosforinsitojat munuaisten vuoksi ruokailun yhteydessä ja 2 h erillään muista lääkkeistä, silmätippoja, -geeliä ja –rasvoja on laitettava useita kertoja vuorokaudessa, on arvioitava aterioita ja syötävä silloin, kun on tarve eikä silloin kun mieli tekee ja kaiken tuon edellä mainitun lisäksi on vielä tehtävä kaikki muutkin hommelit piha- ja lumitöitä myöten unohtamatta olla jälkikasvulle se ystävällinen ja lähes kaiken kestävä ja sietävä ”nyrkkeilysäkki”, johon voi purkaa lähes kaikki tunteensa ja murheensa.

Se hyvä puoli on kuitenkin ollut, että nämä kaikki sairaudet ja vaivat on tulleet pikkuhiljaa yksi kerrallaan, joten jokaiseen on saanut tottua ajan kanssa pikku hiljaa.

Äitini on hoitanut mua pienestä pitäen huolella ja parhaan tietämyksensä mukaan kunakin aikakautena. Kovin pahoja hypoja (tajuttomuuksia) mulla ei muistaakseni ole ollut edes lapsena, eikä ketoasidoosejakaan ole ollut. Muuten sokerit on kyllä käyneet joskus tosi korkeallakin, vaikka yleensä saan ne pysymään suht normaalissa ahkeralla verensokerin mittauksella. Lapsuudenaikaisista verensokereista ei ole mitään muuta käsitystä kuin ne keltaiset, vaaleanvihreät ja aina välillä tummanvihreät TesTape-nauhan pätkät ja myöhemmin Clinitest-reagenssit tummansinisen ja oranssin väliltä. Eli voi sanoa, että laidasta laitaan on ollut arvoja jo tuolloin, mutta mun äiti mittaili niitä ahkerasti jo silloin ja patisti aina liikkumaan, jos pissassa oli sokeria vähänkin enemmän kuin "vähän". Periaatteena on ollut se, ettei korkeita sokereita säikähdetä, mutta ei myöskään siedetä pitkään ja sen vuoksi lähdettiin usein sokerin vuoksi yhdessä kävelylle tai pihalle leikkimään sisarusten kanssa. Nykyisin on sikäli "helpompaa" (?), että tuon ajan "pakkoliikunnan" voi hoitaa pikainskalla.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että vanhempien pitää muistaa hoitaa myös itseään. Huonosti voiva tai masentunut vanhempi ei ole koskaan lapsen etu, koska lapsi ottaa usein mallia vanhemmistaan ja näiden reagointitavoista vaikkapa kriisin kohdatessa perhettä. Mun mielestä lapsen sairastumisesta tai sairastamisesta ei kannata tehdä minkäänlaista ”katastrofia”, vaikka se vanhemmista monta kertaa tuntuisikin sille. Lapset on kuitenkin usein paljon sopeutuvaisempia erilaisiin elämäntilanteisiin kuin aikuiset ja oppivat pitämään monia asioita lähes ”luonnollisina”, jos vaan vanhemmat pystyvät suhtautumaan niihin luonnollisesti.

Vanhempien masennus on aina vakava ja monta kertaa myös vaikea asia myös lapsille. Siksi se kannattaa ainakin mun mielestä ehdottomasti hoitaa kunnolla ja ajoissa. Mä olen itse tälläkin hetkellä tuki- ja apuhenkilönä mm. tuollaisista ongelmista kärsivässä lapsiperheessä ja on todella ikävä nähdä, mitä kaikkea se voi saada aikaan kestäessään vuositolkulla ja edetessään pitkälle.

Mä sain itse aikoinaan syövän ”vieraillessa” meidän perheessä eräältä viisaalta lääkäriltä neuvon, että mun pitää ensimmäisenä pitää huoli siitä, että mä itse jaksan hyvin, muuten kaatuu koko perhe. En halunnut ihan heti ymmärtää hänen ajatustaan, koska kuvittelin, että kyllä me tästä selvitään näinkin, kunhan mä vaan jaksan tehdä kaiken tarvittavan, mutta jonkin aikaa sitä pohdittuani tajusin, että asia todella on niin, että jos en hoida itseäni, niin sitten en kohta hoida ketään muutakaan.

Taisi nää jutut taas rönsyillä vähän ohi Sokeritopan kysymyksen, mutta mulle on tosiaan siunaantunut noita lisä- ja muitakin sairauksia ihan kiitettävästi, mutta niin kun mä kirjoitin jo tuossa edellisessä viestissä, näitten kaikkien vaivojen ja vikojen kanssakin elämä on ihan mukavaa. Paljon on kiinni asenteesta, odotuksista ja suhtautumisesta itseensä ja sairauksiinsa. Mä ajattelen pitkälti niin, että ne sairaudet ja vaivat vaan ”roikkuu” minussa jossain kohtaa kiinni ja hoidon ajattelen pelkkänä jokapäiväisenä rutiinina, joita meillä jokaisella on erilaisia ja toisilla enemmän tai vähemmän. Näin muu aika päivästä jää elämästä nauttimiseen ja kun sokerit menee matalalle tai nousee välillä korkealle, se on vähän niin kuin ”sen hetken murhe”. Tärkeintä on, että tiedän tai selvitän ainakin suunnilleen, mistä nuo heitot johtuivat ja teen korjaukset heti. Sen enempää en jää niitä miettimään tai murehtimaan.

Edelleenkin jaksamista ja voimia myös kaikille vanhemmille, ei ole helppoa olla tietyllä tavalla ”vastuussa” toisen elämästä, mutta on hyvä muistaa, että ei yksi ihminen myöskään pysty ihan kaikkeen ja ei ainakaan mahdottomuuksiin  

Itse arvostan nykyisin suunnattomasti äitini minun hyväksi tekemää työtä ja minun hoitamistani lapsuudessani ja olen sanonut sen hänelle monta kertaa.
Kirjattu
 

Linkkejä