Kohtauspaikka



Ole hyvä ja kirjaudu tai rekisteröidy.

Kirjautuaksesi anna tunnus, salasana ja istuntosi pituus
Tarkempi haku  
6983 jäsentä  •  418361 viestiä  •  20016 aihetta
Toivottakaa tervetulleeksi Humpy Dumpy, uusin jäsenemme.

Kirjoittaja Aihe: Masentunut vanhempi  (Luettu 10203 kertaa)

Joulukuu

  • Jäsen
  • Viestejä: 160
Re: Masentunut vanhempi
« Vastaus #15 : Marraskuu 25, 2005, 11:53:00 ap »

Kun hoito on suhteellisen hallinnassa, menee hyvin ja sairaus unohtuu osittain mielestä. Tietenkin hoitotoimnepiteet tehdään ajallaan.
Kun menee huonosti, menee kaiki puolin huonosti.Harmittelen, miksen ole voinut antaa lapselle parempaa elämää. Tulevaisuus ei ole helppoa, osa ammateista karsiutuu pois heti kättelyssä. Lapsettomuus on suurempaa diabeetikoilla ja kaikki lisäsairaudet hengittävät niskassa. Jatkuva syömisten tarkkailu ja psitokset ja mahdolliset kohtaukset vievät ylimääräistä energiaa,mitä ei keskivertoihmisen tarvitse koskaan kokea. Kuka vielä uskaltaa väittää, että diabeetikko voi elää normaalia elämää? Parempi puhua asiat suoraan kuin siloiteltua totuutta.
Kirjattu

Xenia

  • Intoilija
  • Viestejä: 351
Re: Masentunut vanhempi
« Vastaus #16 : Marraskuu 25, 2005, 13:02:00 ip »

Minulla ei lapsia ole, joten en voi kuin kuvitella miltä oman lapsen sairastuminen tuntuu. Minusta on ihan ymmärrettävää, että se on niin iso shokki ja elämän muutos, että se voi laukaista/aiheuttaa masennuksen. Vapaa-ajan puute ja jatkuva stressaaminenkin tietysti ahdistavat ja väsyttävät. Hoitoväsymystä ja masennusta on nykyään paljon "terveissäkin" pienten lasten perheissä. Toivottavasti jaksatte hakea apua masennukseen ja arjen jaksamiseen.

Silmääni pisti kuitenkin Pauliinan teksti, ja siinä erityisesti: "Tulevaisuus ei ole helppoa", "Harmittelen, miksen ole voinut antaa lapselle parempaa elämää." ja  "Kuka vielä uskaltaa väittää, että diabeetikko voi elää normaalia elämää?

Minä uskallan väittää. Toki monia asioita täytyy ottaa huomioon, aina saa olla tarkkaavaisena ja välillä silti sokerit menee missä sattuu. Minä kuitenkin elän normaalia, onnellista elämää. Minä myös syön ja liikun terveellisesti. Olen käynyt koulua ja hankkinut mieleiseni ammatin, jota jaksan tehdä vanhanakin diabeteksesta huolimatta (eikä minua harmita yhtään etten voinut ruveta joksikin muuksi). En ole koskaan lapsena kärsinyt diabeteksesta, päin vastoin luulen, että vanhempana sairastuvat kärsivät/katkeroituvat helpommin/enemmän. Shokkeja ja sairaala reissuja toki oli (tuohon aikaan varmasti enemmän kuin nykyään), mutta vanhempieni positiivinen asenne tarttui minuunkin ja ne reissut olivat vain elämää muun joukossa. Ei sitä parasta elämän antia, mutta pahemminkin olisi voinut olla.

Lisäsairauksia olen minäkin pelännyt ja varmasti vanhempanikin murehtineet vaikkeivät minulle sitä koskaan näyttäneetkään. Nykyajan hyvällä   hoidolla pystytään kuitenkin aika pitkälle estämään lisäsairauksienkin tulo. Itse olen sairastanut 26 vuotta (joista monta vuotta hba1c oli yli 10, murrosiässä yli 14) eikä minulle ole tullut mitään lisäsairauksia. Isäni on sairastunut vuonna -61 eikä hänelläkään ole muuta kuin hieman ahtaat suonet jaloissa. Jossain vaiheessa ahdistuin lisäsairauksien pelosta, mutta sitten totesin, etten tiedä tulisiko niitä koskaan. Miksi pilata hyvä elämä pelkäämällä ja ahdistumalla niistä. Hoitohan on kuitenkin aivan toista nykyään.

Minulle on myös aina lääkärin toimesta vakuutettu, että diabeetikot tulevat yhtä helposti tai vaikeasti raskaaksi, kuin ei-diabeetikotkin.

Antaisin diabeteksen kiljuen pois, en minä sitä kiellä, mutta minä olen saanut siitä huolimatta hyvän elämän. Joskus olen miettinyt, että minkälainen olisin jos ei D:tä olisi. Yleensä tulen siihen tulokseen, että elintapani ja elämän ennusteeni voisi olla paljon huonompi (tiedä mikä narkkari olisin   ). Yrittäkää siis olla ahdistumatta tulevasta, stressattavaa ja huolehdittavaa kun riittää ihan tarpeeksi tässäkin päivässä. (Tiedän kyllä, helpommin sanottu kuin tehty)

Rauhallista joulun odottelua ja jaksamista kaikille pienten diabeetikkojen vanhemmille.
Kirjattu
---------------
Xenia, D1, pumppuilija

Peten äiti

  • Jäsen
  • Viestejä: 126
Re: Masentunut vanhempi
« Vastaus #17 : Marraskuu 25, 2005, 15:55:00 ip »

Vanhemmilta vaaditaan ylisuoriutumista kun lapsella on diabetes. Minullekin on sanottu ,että jäät heti kotiin kun lapsella on kuume, flunssa ...jotakin. Noh kymmenen vuotias ei kuole jos minä käyn työssä 8-16.00. Koska voin soittaa hänelle usein päivän aikana. Joten olen siis hiljaa ,enkä kerro kun lapseni on kipeä ,ettei tule turhia syyllistäviä kommentteja. Kun en jaksa kuunnella sellaista.Sillä lapsihan voisi vielä huonommin jos minä jäisin työttömäksi ja kotiin ja olisinko minä se paras tuki sille lapselle...no en. vaan ne ihanat kaverit antavat hänelle taatusti muutakin ajateltavaa kuin Diabeteksen hoitotasapainon ajattelu ,joka on niin vaistonvaraista meille vanhemmille ,kun kyselemme sokereista varmaan turhankin usein. Ja yksi missä voin valittaa asioista on perhekerho. Siellä lähes kaikilla on taatusti kokemusta siitä miltä tuntuu kun asiat eivät suju ja itse on väsynyt.Perhekerhot on saatava toimimaan ja vetäjien vastuu on juuri se ,että osaa lukea vanhempien väsymystä ja auttaa siinä ...eikä vain esitellä uusia tarvikkeita.

Terv: Eija.
Kirjattu

LiljaKreeta

  • Jäsen
  • Viestejä: 162
Re: Masentunut vanhempi
« Vastaus #18 : Marraskuu 25, 2005, 20:20:00 ip »

3,5 v. tyttärellä ollut tuli juuri 2 vuotta täyteen diagnoosista.
Viime kesänä olin ihan kypsä, ei iskenyt sitten yhtään mikään ja tuntui että ihan p:tä kaikki...
Rupesin jopa haaveilemaan että ottaisipa ukkoni eron, pääsisin kerralla kaikista, eli siis ihan hohhoijaa juttuja, mutta sitä kesti pari kuukautta.

tein tohtori.fi masennustestit ja kehotettiin ottamaan yhteyttä lääkäriin...

Se olo meni onneksi ohi ja taas jaksaa.
Ilmeisesti näitä ylä- ja alamäkiä tulee säännöllisesti vaikka neidin hoidossa ei ole ollut mitään järisyttävää.

Kai sitä vaan aina joskus väsyy !

Mutta tsemppiä kaikille syksyn pimeyteen !
Kirjattu

sanni68

  • Intoilija
  • Viestejä: 222
Re: Masentunut vanhempi
« Vastaus #19 : Marraskuu 26, 2005, 20:01:00 ip »

Meillä d:tä takana 10 kk ja alku sujui ihan ok, mutta 1,5 kk sairastumisesta tuntui, että kaikki kaatuu päälle. Oli paljon sairastelua (viisi lasta, joista 3 oli sairaalassa yhtäaikaa kahden vko:n sisällä) ja itse piti käydä töissä. Mies osallistuu paljon lasten "hoitoon", mutta työpäivät on tosi pitkät (7-20.00)joten arki pyörii paljon minun varassani. Diabetes oli jo iso juttu, samaan syssyyn tuli toisen lapsen syöpäepäily ja murrosikäinen poika alkoi "oirehtia", kun pelkäsi mitä perheessä oikein tapahtuu...Sitten vain ratkesin! En tiedä olisko masennusta vai uuvuinko vain, mutta onneksi sain ajan mielenterveyshoitajalle, joka ymmärsi ettei tässä nyt kolmen päivän sairasloma auta. Olin pari viikkoa saikulla ja järjestelin lasten asioita. Pikkuhiljaa arki alkoi taas näyttää jo "tavalliselta", enkä enää itkenyt koko ajan. En siis itkenyt diabetestä tai syyllistänyt itseäni, vaan olin vain ihan puhki. Mummu riensi apuun ja hoitaa poikaa nyt paljon, joten olen päässyt harrastuksiin itsekkin. Isot tytöt (17v ja 15v) opettelivat inskaamaan kanssa, joten hoitajia on jo enemmän ja arki helpottuu tätäkin kautta.

Nyt olen opetellut tunnistamaan väsymyksen merkit ja osaan sanoa ei, silloin kun en itse jaksa. (esim. töissä en ota vastaan ylim. tehtäviä, jos en jaksa) Jään pojan kanssa kotiin, jos on kipeenä, vaikka mummu monesti haluaisikin tulla, jotta voisin mennä töihin. (olen kuitenkin valvotun yön jälkeen ihan puhki, joten ei ole mieltä mennä töihin ihan zombiena, vaan olen sitten mielummin itse kotona.)

Alkuun kuitenkin tuntui, että kaikki muut jaksaa ja vain minä onneton nutari en selviä lapseni diabeteksen kanssa. Kun olin tarpeeksi rypenyt itsesäälissä tajusin, että moni muukin tuntee "taistelu väsymystä" ja tämä on loputon suo, josta ei selviä kuin ottamalla lusikan kauniisti käteen ja yrittämällä. Välillä menee hyvin ja välillä tosi huonosti. Olemme kuitenkin onnekas perhe siinä suhteessa, että mummu asuu 500m päässä ja tulee tarvittaessa. Isot tytöt pystyvät jo auttamaan ja lisäksi suvusta löytyy 50 km säteellä 3 ihmistä jotka osaavat pistää inskat ja pärjäävät pojan kanssa, jos menemme vaikka laivalle tms. Asioilla on aina monta puolta, mutta vanhempien masennus (lievä tai vaikeampi) on varmasti tosi asia ja kaipaisi enemmän hoitohenkilökunnalta huomiota. Eiväthän he mitään fakiireita ole, jotka pysytvät kaikkeen, mutta esim. olisi varmasti helpompi  saada lastenhoitoapua, jos hoitohenkilökunta tietäsi perheiden todelliset tuntemukset...useinkaan ei kysytä, miten perhe jaksaa, sokeritasapaino ja pistopaikat vievät kaiken huomion (tärkeää toki, mutta kuka lasta hoitaa, jos vanhemmat eivät jaksa).
Onneksi on tämä kohtauspaikka, täällä voi jakaa vaikeita asioita tai saada apua pienempiin pulmiin.
 Ja antakaa myös "suremiselle" aikaa...ei voi vaatia, että hups 2 viikkoa ja nyt teidän on sitten ollut aikaa sopeutua lapsenne sairauteen. Luulempa, että suru tulee aaltoina aina aika-ajoin. Välillä se pysyy kauemmin pois, joskus se vierailee useampana päivänä. Olen ajatellut, että minulla/perheellä on oikeus suremiseen, kuhan se ei vie koko aikaamme.

Toivonkin kaikille tasapainoista ja rauhallista joulun odotusta ja pitäkää huolta myös itsestänne!
Kirjattu

peppi40

  • Jäsen
  • Viestejä: 124
Re: Masentunut vanhempi
« Vastaus #20 : Marraskuu 26, 2005, 20:56:00 ip »

Hei,

meillä diabetesta takana 7 vuotta ja siitä 3 vuotta kahden diabeetikon kanssa.

Toki vanhemmilla on (ehkä) enemmän huolta kuin ilman d:tä olisi tai sitten ei. Vanhemmilla on oikeus tuntea väsymystä. Jos on väsynyt ja elämä tuntuu ikävältä, kannattaa ehdottomasti hakea apua. Perhekerhot ovat toki yksi paikka, missä saa vertaistukea ja pelkkä toisten vanhempien tapaaminen voi helpottaa oloa. Mutta perhekerhon vetäjä on useinmiten ihan tavallinen diabeetikon äiti tai isä, eikä hänellä siis ole vastuuta toisista vannemmista. Mikäli hän näkee toisen väsymisen, hän ihan varmasti yrittää auttaa.

Itse saan voimia ihan tavallisista arkisista asioista, kuten lenkkeilystä, puutarhan hoidosta, ... itken, kun itkettää, huudan tuskaani, kun siltä tuntuu. Olen ennenkin lainannut runoja kirjasesta Lapsen diabetes ja teen sen taas:

Murehditaan murheet pois, surematta jääneet surut vois, himmentää auringon palon, lapsuuden onnen valon. Sydän voi lapsella iloita vaikka, sairas on jokin paikka.

Tai

Kauneinta elämässä tässä, on kulkea, iloita ja nauraa, saadaa ystäviä hyviä, tutkia vuoria, rotkoja syviä.

Kaikesta huolimatta, nautitaan elämän pienistä iloista. Eletään tässä hetkessä ja surraan, kun sen aika on.
Kirjattu

Miina

  • Matkailija
  • Viestejä: 79
Re: Masentunut vanhempi
« Vastaus #21 : Marraskuu 27, 2005, 12:56:00 ip »

Hei!
Tyttömme oli 11 kuukautta kun sairastui. Itse olin seitsemännellä kuulla raskaana. Lisäksi talopaketti oli tulossa. Kaikki yhtä aikaa. Itkettyä tuli paljon varsinkin sitten kun vauva syntyi ja olin paljon lasten kanssa (lisäksi 8 vuotias tyttö). Mies töissä 12 tuntia päivässä ja itse yritin sovittaa aikatauluja että ehdin käydä talolla katsomassa kuinka sen rakentaminen edistyy.
Nyt lapset ovat, nuorin 2v2kk, D-lapsi 3v4kk ja vanhin 10 vuotta. Mies edelleen samanlaisia päiviä töissä, paitsi viikonloppuisin. Itse mittailen sokerit 1-2 kertaa yössä. Kesällä puhkesi diabeetikollemme keliaakia.
Voimaa saan viikonlopuista kun pienemmät lapset ovat tukiperheessä (olemme onnellisia että meille tuli sellainen mahdollisuus). Vaikkakin huomion vie sitten 10 vuotias mutta on kiva että hänelle löytyy sitten paremmin aikaa.
Välillä tuntuu että ei jaksa, voisipa jäädä sänkyyn nukkumaan. Mutta pakko se on nousta vaikka ei jaksaisi tai huvittaisi. Kuinkas sitten kun halu jäädä sänkyyn vie voiton?
Ensi vuonna elokuussa pitäisi mennä takaisin töihin, kuinka siitä selviää? Kuinka te muut olette siitä selvinneet?
Voimia olen myös saanut täältä kohtauspaikalta. Täällä vanhemmat ymmärtävät toisiaan ja huomaa ettei ole yksin.
Hyvää joulun odotusta kaikille!
Kirjattu
T:Miina
Levemir, actrapid ja novo (tarvittaessa) + keliakia

-Lapset ovat elämän suola-

Toukokuu1965

  • Lentävä kynä
  • Viestejä: 17459
Re: Masentunut vanhempi
« Vastaus #22 : Marraskuu 27, 2005, 17:56:00 ip »

Peten äiti, minä en kuollut 8-vuotiaanakaan kun sairastin yksin kotona!    Vanhemmat olivat työssä ja poissaolo ei niin vain onnistunut. Sängyn vieressä oli puhelin ja eväät ja äiti soitti n. tunnin välein. Ja hyvin selvisin! Tosin olen kyllä ollut pienestä pitäen aika itsenäinen hoitoni suhteen, liekö syytä vai seurausta, en tiedä. Mutta hieno keskustelu teillä täällä on!  
Kirjattu
"Luoja, anna minulle kärsivällisyyttä, ja heti!"

Pumppu 5/2007, Paradigm Veo 4/2013.

HERMES

  • Vieras
  • Viestejä: 3
Re: Masentunut vanhempi
« Vastaus #23 : Marraskuu 28, 2005, 09:37:00 ap »

Kiitos teille kaikille hienoista vastauksista! Istun täällä työhuoneessani kyyneleet silmissä ja toivon, ettei kukaan koputa ovelle.. En arvannut, että tähän aiheeseen tulee näin runsaasti kirjoituksia. On kuitenkin ihana huomata, etten ole yksin tällaisten vaikeiden tunteiden kanssa! Kyllä se vain niin on, että ylä- ja alamäkiä tulee kaikkien elämässä - oli diabetes tai ei - täytyy vain yrittää tsempata huonojen aikojen yli ja katsoa tulevaisuuteen positiivisesti!
Oikein hyvää joulunodotusta kaikille ja KIITOS
Kirjattu

Miisamari

  • Intoilija
  • Viestejä: 385
Re: Masentunut vanhempi
« Vastaus #24 : Marraskuu 28, 2005, 13:33:00 ip »

Hei! Minullekin tuli pari-kolme kuukautta lapseni sairastumisen jälkeen totaalinen ahdistus. Se tuntui ihan fyysisestikin hengen ahdisteluna ja sydämen tykytyksinä puhumattakaan psyykkisestä väsymyksestä ja alakulosta. Puhuin läheisilleni että taidan tarvita psykiatria, eli se oli tavallaan avunhuuto että kuuntelisivat ja tukisivat minua. Koin olevani todella yksin lapsen diabeteksen kanssa, vaikka mieskin on osallistunut hoitoon. Diabetes tuntui kahleelta josta ei vapaudu, lasta ei uskaltanut laskea läheltään ja tuntui ettei kukaan ymmärrä. Aika, lapsen kasvaminen ja se, että lapsesta huokui elämisen riemu ja onnellisuus auttoivat pahan olon yli. Edelleen välillä tunnen todellista mielipahaa, joka on jo onneksi ohimenevää. Välillä vedet nousevat silmiin kun ajattelen miten lasta rakastaa ja haluaisi kaiken ikävän pyyhkiä häneltä pois, mutta onneksi lapsi itse suhtautuu ainakin vielä diabetekseen luontevana osana elämää. Viimeksi itkin oikein kunnolla lukiessani diabeteslehdestä Aula-tytön tarinaa, ja silloin ajattelin että olemme onnekkaita kun diabetekseen on nyt kaikille saatavilla hyvää hoitoa. Meillä myös monipistoshoitoon siirtyminen auttoi, eli antoi mahdollisuuden vapaampaan elämänrytmiin eikä hoito tunnu enää niin hirvittävän sitovalta (vaikka toki on edelleen vastuullista ja raskastakin). Varmasti ajoittain suru tulee pintaan, hoitoväsymyksestä puhumattakaan. Mutta kyllä ne ilon hetket ovat kuitenkin kaikkein päällimmäisiä, elämä on kuitenkin arvokas asia. Uskon, että jokaiselle annetaan sellainen taakka jonka hän jaksaa kuitenkin kantaa, mutta sitä ei pidä kantaa yksin. Harmittelen etten hakenut keskusteluapua silloin pahimmassa tilanteessani, nyt toimisin toisin. Puhuminen ja asioiden läpikäyminen yhä uudelleen sekä lupa kokea kaikkia tunteita varmasti auttaa. Ei olla ja jäädä yksin; onneksi voimme tukea myös toinen toisiamme ainakin olemalla hengessä mukana ja ymmärtämällä! Jaksamista kaikille vanhemmille! t.miisa
Kirjattu

Nikon äiti

  • Matkailija
  • Viestejä: 87
Re: Masentunut vanhempi
« Vastaus #25 : Marraskuu 29, 2005, 09:08:00 ap »

Taas heräsin vähän myöhässä tähänkin keskusteluun, mutta vastaan nyt kuitenkin.

Ymmärrän täysin vanhempien masennuksen/väsymyksen, jos kyseessä on kovin pieni lapsi, tai vastaavasti vaikeasti tasapainossa pidettävä D. Me emme mieheni kanssa kumpikaan masentuneet tai järkyttyneet lapsen sairastuttua, joskus myöhemmin ollaan oltu heittelevien arvojen kanssa toki ihmeissään, mutta koskaan en ole kysynyt miksi meille kävi näin. Ehkä ei saisi verrata, mutta olen silti aina ollut onnellinen, että pojalla on "vain" diabetes, sillä todellakin maailmassa on paljon pahempia sairauksia, niitäkin joista ei edes hengissä selviä.

Tottakai antaisin lapsen D:n pois, jos se olisi mahdollista, mutta en suostu ajattelemaan, että elämämme olisi jotenkin huonompaa sen vuoksi. Olen erittäin onnellinen 3:sta lapsestani, miehen kanssa olemme kaikessa tasavertaisesti mukana. Meille on aina ollut itsestään selvää, että molemmat hoidamme Nikoa - kuten muitakin lapsia - yhtä lailla, en ole koskaan ymmärtänyt, miksi vastuu olisi äidillä, ja isän "osallistuminen" hoitoon pitäisi erikseen mainita.

Näin meillä, mukavaa joulunodotusta kaikille.
Kirjattu

millimommola20

  • Jäsen
  • Viestejä: 153
Re: Masentunut vanhempi
« Vastaus #26 : Marraskuu 29, 2005, 13:23:00 ip »

Te äidit, jotka hermoilette lastenne puolesta, herätkää. Ajatelkaa lapsianne, älkääkä itseänne.
Tosiasia on, että lapsellanne on diabetes, eikä se itkemällä parane. Vain hoitamalla lapsenne hyvin, te selviätte siitä. Ja jos murkkuikäinen ei pistä, hän löytää itsensä sairaalasta. Lapselle on annettava vastuuta omasta itsestään jo murrosiässä, noin 13:sta vuotiaasta alkaen.
Karkit ja muut hyvät "säälistä palkitsemiset" pois tai ainakin vähemmälle, eihän pieni lapsi muuten ymmärrä mikä sokeritauti on. Hoitamattomana tai huonosti hoidettuna se voi jopa johtaa kuolemaan. Terv 33-vuotta diabeetikkona ja hänen tosi vihainen äitinsä.
Kirjattu

Marru

  • Jäsen
  • Viestejä: 118
    • www.veidols.com
Re: Masentunut vanhempi
« Vastaus #27 : Marraskuu 29, 2005, 13:35:00 ip »

Siis haloo, Millimola ?!? Tottakai me hoidamme lapsemme hyvin, eihän tässä nyt siitä ole kyse! Ja nimenomaan me niitä lapsiamme ajattelemme. Oletkohan sinä nyt ymmärtänyt nämä kirjoitukset jotenkin väärin?  Eikö vanhempi saisi mielestäsi olla surullinen lapsensa sairaudesta (oli sitten kyse mistä tahansa sairaudesta)? Omia tuntemuksiamme me olemme tässä purkaneet ja purkaneet niitä juuri täällä sen vuoksi, ettemme halua lapsia näillä ajatuksilla rasittaa. Ja minä ainakin olen saanut ihmeesti apua ja helpotusta huomatessani että muillakin on samanlaisia ajatuksia. Tämä on juuri sitä vertaistukea!
*ihmettelee kovasti*
Kirjattu

Marru

  • Jäsen
  • Viestejä: 118
    • www.veidols.com
Re: Masentunut vanhempi
« Vastaus #28 : Marraskuu 29, 2005, 13:36:00 ip »

Uups, tuohduksissaan kirjoitin nimenkin väärin. Nöyrin anteeksipyyntö siitäkin!  
Kirjattu

Miisamari

  • Intoilija
  • Viestejä: 385
Re: Masentunut vanhempi
« Vastaus #29 : Marraskuu 29, 2005, 13:41:00 ip »

Olipas mielestäni varsin tylysti tokaistu...Totta kai jokainen vanhempi ajattelee lastaan ja suree nimenomaan sitä, että lapsi on menettänyt koko loppuiäkseen jotain, nimittäin osan terveyttään. Se ei tarkoita sitä että itkisimme ja murehtisimme omaa osaamme kaiken aikaa, totta kai elämä on pääosin iloista ja onnellista. En tiedä miten "kylmästi" (eli mielestäsi siis oikein) sinun äitisi on pystynyt suhtautumaan sinun sairastumiseen, luulen että hänkin on läpikäynyt erilaisia tunteita..anteeksi vaan. Ja se että meistä vanhemmista on moni yksin hoitovastuun kanssa, väsyttää ja ahdistaa. Jos keskustelukaveria tai käytännön apua ei löydy, ja lapsen diabetes on vaikea pitää tasapainossa, on hoidettava työ ja mahdolliset diabeetikkolapsen sisarukset...jokaisella on oikeus olla väsynyt ja surullinen myös. Ja silti emme ajattele vain omaa napaa, vaan nimenomaan lapsiamme. Kukaan meistä ei haluaisi olla uupunut, masentunut, ahdistunut. Olisi ihanaa olla aina se pirteä, asioita positiivisesti tutkaileva ja huoleton äiti mutta kun aina ei noin mene, ei ihan täysin terveiden lasten vanhemmillakaan. Olemme hakemassa tällä keskustelulla varmastikin tukea ja lohtua, tietoa että masennusmieliala on ihan normaaliakin...minä en ainakaan kaipaa töksähtelevää arvostelua siitä miten pitäisi lapsen sairauteen suhtautua ihan ulkopuolisen ihmisen mielestä. Onko sinulla millimoola omia lapsia? t.miisa, herne nenässä..
Kirjattu
 

Linkkejä