Ajattelin tässä kertoilla aikani kuluksi tarinan siitä, kun minulle tuli vasemman jalkaterän päälle patti.
Se ilmaantui joskus viime keväänä, ihan pieni ja pehmeä ja ihonvärinen aristamaton kohouma. Ei vaivannut eikä haitannut millään tavalla, mutta mainitsin siitä kuitenkin kun kävin kontrollissa reumapolilla 12.3.18 (ykköstyypin diabeteksen lisäksi minulla on nivelreuma). Lääkäri ultrasi jalan eikä osannut varmuudella sanoa, mistä on kyse, mutta koska mötti siis ei vaivannut mitenkään niin jäätiin seurantalinjalle. Käyntitekstiin on kirjattu: ” Vasemmassa jalkaterässä ikään kuin tenosynoviitti/ganglio I- ja II-säteessä”.
Kävin reumapolilla seuraavan kerran 4.6.18, vieläkään lääkäri ei tunnistanut pattia, joka oli kyllä kasvanut edellisestä käynnistä, mutta oli edelleen normaalin värinen ja aristamaton. Siihen pistettiin kokeeksi kortisonia pariin kohtaan ja käyntitekstissä lukee: ”Vasemman jalkaterän päällä I- ja II-säteen alueella noin 3 x 4 cm kokoiset ultraäänellä katsottaessa ikään kuin kaksi lokeroista gangliota / tenosynoviittia, jotka sekakaikuiset. Kokeillaan paikallishoitaa nämä kahteen eri kohtaan 1 ml Solomet cum Lidocain –liuosta”. Sain lähetteen jalkaterän magneettikuvaukseen, joka tehtiin 31.7.18.
25.6.18 olin yhteydessä polille, koska jalka selvästi ärtyi kortisonipistoksista. Se alkoi kuumottaa, oli kosketusarka ja kävely oli hankalaa. Kylmähoidolla ja tulehduskipulääkkeellä se kuitenkin asettui.
Tosiaan, magneettikuva otettiin 31.7.18 ja lääkäri soitti lausunnosta 14.8.18. Silloin patti oli taas kasvanut ja oli nyt sen verran iso, että se aiheutti hetkittäin tunnottomuutta varpaisiin. Kipeä se ei kuitenkaan ollut. Magneetissa todettiin ”extensor-jänteissä gangliomuutokset, joiden alueella aktiiviin synoviittiin viittaavia muutoksia”. Lääkäri halusi viedä magneettikuvat seuraavan viikon röntgenmeetingiin.
21.8.18 puhuin taas lääkärin kanssa puhelimessa. Röntgenmeetingin kanta magneettikuviin oli että ”III-varpaan ojentajajänteen tenosynoviitti, subkutaanirasvan keskellä pehmytkudoksissa nestekertymiä, jotka eivät näytä ganglioilta, ei yhteyttä niveliin, näiden etiologia hiukan epäselvä, miltään abskesseilta ne eivät näytä ja infektioon viittaavia oireita ei ole ollut”. Patti kuitenkin vaivasi, joten lääkäri laittoi lähetteen reumaortopedille ja passitti edeltävästi vielä röntgenkuville.
Tässä vaiheessa patti oli edelleen ihonvärinen ja pehmeä, mutta alkoi olla sen kokoinen, ettei kenkä tahtonut mahtua jalkaan. Samoin aristusta alkoi olla melkoisesti.
30.8.18 kävin terveyskeskuksessa, kun en saanut työtereveysasemalle aikaa. Näytin jalkaa ja kerroin, että minulla on tulossa aika reumaortopedialle, mutta josko saisin hiukan sairauslomaa jalan lepuuttamista varten. Sain 3 päivää ja ohjeeksi pitää jalkaa koholla, käyttää kylmää ja syödä tulehduskipulääkettä. Esimieheni kommentoi, että mahtaako se nyt siitä lepäämällä miksikään tulla.
6.9.18 oli vihdoin reumaortopedin aika. Lenkkari mahtui vielä jalkaa, kun avasin sen ”ammolleen” ilman nauhoja. Lääkäri katsoi kuvat, vilkaisi jalkaa ja sanoi, että tenosynoviittiin voidaan tehdä puhdistusleikkaus, jos haluan. Halusin, koska vaiva haittasi elämää jo melkoisesti. Muutaman päivän päästä sainkin leikkausajan, joka olisi 20.11.18.
11.9.18 tuli lausunto jalkaterän röntgenkuvasta, ja se kuului näin: ”[…] ei erityistä, arteriakalkkia MT-I ja MT-II välissä, jalkaterän pehmytosassa hahmottuu sukkulamainen pehmytosatiivistymä”.
17.9.18 kävin uudestaan reumaortopedin pakeilla, koska aloin jo pelätä jalkani puolesta. Patti kasvoi edelleen, oli kipeä ja oli myös alkanut punoittaa. Lääkäri sanoi, että kunhan sopiva peruutusaika leikkurista löytyy, niin pääsen aikaisemmin toimenpiteeseen. Mihinkään päivystykselliseen toimenpiteeseen ei siis ollut hänen mielestään tarvetta.
23.9.18 patti oli jo melko kirkkaan punainen. Kipu ja turvotus oli niin kova, etten voinut käyttää tavallista sukkaa ja kengän virkaa toimitti Crocs, josta oli pakko leikata koko päälliosa pois. Menin ensiapuun toiveenani päästä päivystystoimenpiteeseen, mutta sen sijaan sainkin vain ohjeeksi ottaa uudelleen yhteyttä reumaortopedian poliklinikalle. Buranaa ja Panacodia kului maksimiannostuksella enkä silti saanut nukuttua tai pystynyt lainkaan astumaan jalalla, käytin kyynärsauvoja. Tulehdusarvoja ei tarkistettu, vaikka ”vasemman jalkaterän päällä punoittava, pinkeä, turvonnut, aristava ja kuumottava alue, ärhäkän näköinen”. Lääkäri ei turvotuksen vuoksi löytänyt jalasta pulssia.
25.9.18 menin työterveyteen, koska en kertakaikkiaan pystynyt enää olemaan töissä. Tämä lääkäri passitti laboratorion kautta sairauslomalle, kun sovittuun toimenpiteeseen oli siis vielä lähes 2 kk aikaa. Seuraavana päivänä soittelin tuloksista, CRP huiteli 150 tietämillä ja leukosyytit olivat koholla. Sain Kefexin-kuurin ja ohjeen hakeutua herkästi päivystykseen.
Antibioottikuurin aloitusta seuraavana päivänä eli 27.9.18 patti sitten puhkesi. Siihen tuli pieni reikä, josta valui mätää. Kaikkien näiden tähänastisten lääkärikäyntien jälkeen olin niin pihalla jo kaikesta, että keskityin vain makaamaan koipi kohti kattoa, napsimaan kipulääkkeitä ja etsimään sidosta, joka ei tarttuisi rikkimenneeseen ihoon kiinni. Olen sairaalassa töissä (en kuitenkaan hoitohenkilöstöä) ja lähettelin työkaverille kuvia aina päivän tilanteesta. Erityisen tuskaisen viikonlopun jälkeen 1.10.18 tämä työkaveri oli näyttänyt viimeisintä valokuvaa eräälle lääkärillemme, joka sanoi että minun pitäisi välittömästi lähteä ensiapuun.
Sinne siis. Maanantaina aamupäivällä ei ollut ruuhkaa, joten pääsin aika nopeasti eteenpäin. Muistikuvat ovat vähän hataria, mutta nyt en joutunut juurikaan vetoamaan hoitoonpääsyn puolesta, vaan petipaikka ja sairaalavaatteet ilmaantuivat melko nopeasti. Kirurgi kävi jalkaa katsomassa: ”Vasemmassa jalkaterässä laaja-alaista punoitusta nilkkatasolle saakka. Lisäksi metatarsaalien kohdalla dorsaalisesti n. 8 cm:n fluktuoiva alue. Keskellä 1.5 cm nekroottinenkin alue. Verineulalla tulee märkää abskessin merkkinä. Otettu viljelynäytteet.” CRP oli noussut melkein 200:een.
Ensiavusta minut siirrettiin reumaortopedian vuodeosastolle. Antibioottia tiputettiin ja vahvoja kipulääkkeitä syötettiin. 2.10.18 tehtiin puhdistusleikkaus, jossa jalkaterä avattiin ja abskessiontelo puhdistettiin. Ontelo jätettiin auki ja sen päälle laitettiin alipaineimulaite. Viikon päästä tästä ensimmäisestä leikkauksesta tehtiin toinen, jossa aukileen päälle laitettiin ihonsiirre. Sairaalassa olin yhteensä 10 päivää (5 + 5, viikonlopun mittainen kotiloma leikkausten välissä).
Tässä siis pintapuolinen selostus siitä, miten oli jotenkin mahdottoman tuntuista saada hoitoa jalkavaivaan, vaikka joka paikassa ensimmäiseksi kerroin, että minulla on ykköstyypin diabetes ja nivelreuma, johon biologinen lääkitys. Se, että kerroin olevani reumaortopedian asiakkaana asian tiimoilta oli selkeästi virhe, koska se nosti tien pystyyn sekä terveyskeskuksessa että ensiavussa. Olin loppuvaiheessa jo niin lannistunut, että vaikka jalka lähes kirjaimellisesti repesi, en olisi ymmärtänyt mennä sen kanssa ensiapuun ellei tämä työpaikkani lääkäri olisi sinne komentanut. Olisin varmasti odottanut vain kiltisti pari kuukautta sitä luvattua leikkausaikaa, mihin mennessä jalka olisi ollut jo menetetty.
Otin jalasta kuvia joka vaiheessa, linkitän tähän "kauhugallerian" ja huomautan, että kuvat eivät välttämättä sovi herkille. Kuvat alkavat elokuun lopusta ja päättyvät marraskuun alkuun, jolloin ihonsiirre oli parantunut todella hyvin. Jalan päälle jää nyt sitten ruma kuoppa, mutta ainakin on koipi vielä tallella...
https://photos.app.goo.gl/n3ViQA4BhGDUdA6c8
