Kohtauspaikka



Ole hyvä ja kirjaudu tai rekisteröidy.

Kirjautuaksesi anna tunnus, salasana ja istuntosi pituus
Tarkempi haku  
6620 jäsentä  •  413690 viestiä  •  19654 aihetta
Toivottakaa tervetulleeksi sari65, uusin jäsenemme.

Kirjoittaja Aihe: apua kaipaava  (Luettu 9700 kertaa)

kikki

  • Vieras
  • Viestejä: 2
apua kaipaava
« : Helmikuu 19, 2015, 21:20:20 ip »

Olen 22 vuotias nuori nainen joka sairastui diabetekseen 5vuotiaana. Suvussani ei ole yhtään diabeetikkoa eikä kaveripiirissänikään joten tuntuu että olen aika yksin ongelmani kanssa.
   N. 7 vuotta tasapaino on ollu suoraansanottuna aivan kaamea. Jaloissa neuropatisia muutoksia, silmänpohjakuvissa näkyy kohtalaista retinopiaa, sairaalassa käyty kaksi kertaa teholla happomyrkytyksen takia.
   Minulla on aina ollut epäterve suhde ruokaan...ylenpalttista ahmimista on ollut jo kauan. Nyt kun olen keksinyt että ilman insuliinia laihtuu mukavasti niin ahmiminenkaan ei tunnu ongelmalta... Olen 180cm pitkä ja 3 kuukaudessa saanu painon 58kiloon....lähtöpainona tosiaan 80kg.
    Olen käynyt juttelemassa ruokaterapeutin, psykiatrin ja oman lääkärin kanssa moneen otteeseen. Tiedän ja osaan hoitaa diabetestäni teoriassa täydellisesti. Käytäntö onkin sitten ihan kuraa....
   Onko kenellään omaa kokemusta samanlaisesta ahdistuksesta, motivaation puutteesta ja rehellisesti sanottuna vaan lopettanut itsestään välittämisen hoidon suhteen ? Kenelläkään antaa neuvoa miten pääsi samankaltaisest tilanteesta eroon?
Kirjattu
-kiku-

Toukokuu1965

  • Lentävä kynä
  • Viestejä: 17358
Vs: apua kaipaava
« Vastaus #1 : Helmikuu 21, 2015, 10:21:44 ap »

Heippa kikki!  :)

Etpä meitä ihan helpolla päästäkään kysymyksiesi kanssa.  ;) Olet kuitenkin ottanut nyt sen ensimmäisen ja tärkeän askeleen kirjoittamalla tänne. Hyvä!  :)

Itse sairastuin 4-vuotiaana ja olin aikuisikään saakka sukumme ainut diabeetikko ja musta lammas vähän muutenkin, sillä tein asioita omalla tavallani ja se ei sitten kaikkia miellyttänyt. Nuorena aikuisena myös minulla deen hoito oli ihan retuperällä. Pistin ja mittasinkin, mutta hobis oli 12-13 ja päälle parikymppisenä sitten laseroitiin silmänpohjat täyteen ja mut peloteltiin lähes kuoliaaksi sokeutumisella. Kärsin sokeutumispelosta vieläkin.  :(

Jossain vaiheessa kun vakiinnuin, niin aloin myös ajatella tulevaisuuttani. Haluanko joskus olla äiti? Miten voin itse vaikuttaa siihen, että mahdolliset lapseni syntyvät terveenä? Millaisen elämän itse itselleni haluan jne. Vaikeita kysymyksiä eikä vastauksiakaan yhdessä yössä löytynyt, mutta tajusin itsekin että jotain on tehtävä.

Diabeetikkoystäviä minulla ei tuolloin ollut ja olin aika yksin diabetekseni kanssa muutenkin. Hoitotahon suhtautuminen oli lähinnä määräävää, henkistä tukea en sieltä saanut. Päädyin kuitenkin Tampereelle Diabeteskeskukseen viikon kurssille ja siellä tajusin, mitä vertaistuki parhaimmillaan on! Eräänä yönä kömmin hypoissani kurssikeskuksen keittiöön syömään ja siellä istui pöydän ääressä toinen kollega silmät ristissä ja leipää suussa. Siinä ei paljon sanoja tarvittu kun ymmärsimme toinen toistamme!  ;)

Oikeastaan silmänpohjamuutokset ja halu saada lapsia olivat ne asiat, jotka minut herättivät hoitamaan itseäni. Nyt jo kahden aikuisen tytön äitinä näen selvästi sen, miten asiat seurasivat toistaan "heräämiseni" jälkeen ja elämä loksahteli paikoilleen vaikka ilman vastoinkäymisiä en olekaan polkuani kulkenut. Kukapa olisi?

Tänä päivänä vertaistuki on se juttu joka motivoi ja antaa paljon iloa elämään. Kukaan muu ei jaksa, (eikä tarvitsekaan jaksaa), kuunnella diabeteshöpinöitä tuntikausia kuin d-kaverit. Pahana päivänä he ymmärtävät jo puolesta sanasta missä mennään ja ovat tukena ja turvana.

Ja mikä parasta, kavereita on niin elävässä elämässä kuin täällä KP:llakin. Kaikkia en ole koskaan edes livenä tavannut!  :)

Mutta nyt sinun kysymyksiisi. Mieti, mitä elämältä haluat ja mitkä asiat ovat sulle tärkeitä. Mitä voisit tehdä oman hyvinvointisi eteen ja mistä olisi helpointa lähteä liikkeelle? Se on selvää, että yksin et kauaa jaksa. Samoin se, että asioitten muuttaminen on tehtävä askel kerrallaan, hitaasti ja sinnikkäästi. Jos teet liikaa muutoksia kerralla, niin väsyt nopeasti ja koko homma kaatuu omaan mahdottomuuteensa.

Käsitin, että hoitotaho ei nyt ihan ole selvillä vesillä kanssasi? Miten olisi, jos rehellisesti kertoisit tilanteesi ja pyytäisit apua? Jos annat heidän ymmärtää että osaat hoitaa itseäsi mutta et kumminkaan hoida, niin uskon lääkärin ja hoitajan olevan aika ymmällään.

Omalla kohdallani varmaan yksi suurimpia oivalluksia oli se, kun hokasin että en "hoida" itseäni lääkäriä varten vaan omaa itseäni ja tulevaa elämääni varten. Kun se ajatus löytyy, niin olet jo pitkällä.

Tsemppiä sinulle!  :) :) :) Ja ISO halaus!

Toukkis

MUOKS: Katso Nuorten Diabeetikoitten FaceBook-ryhmä.  ;)
« Viimeksi muokattu: Helmikuu 21, 2015, 10:23:29 ap kirjoittanut Toukokuu1965 »
Kirjattu
"Luoja, anna minulle kärsivällisyyttä, ja heti!"

Pumppu 5/2007, Paradigm Veo 4/2013.
 

Linkkejä








Yksi elämä palkitsi diabetestoimijoita

Julkaistu 29.11.2017 | 14:52