Kohtauspaikka



Ole hyvä ja kirjaudu tai rekisteröidy.

Kirjautuaksesi anna tunnus, salasana ja istuntosi pituus
Tarkempi haku  
6620 jäsentä  •  413690 viestiä  •  19654 aihetta
Toivottakaa tervetulleeksi sari65, uusin jäsenemme.

Kirjoittaja Aihe: Miksi minä vihaan diabetestä?  (Luettu 24187 kertaa)

Toukokuu1965

  • Lentävä kynä
  • Viestejä: 17358
Vs: Miksi minä vihaan diabetestä?
« Vastaus #15 : Joulukuu 16, 2014, 11:13:46 ap »

Minun mielestä noissa tilanteissa luokalle pitäisi tehdä opettajan toimesta selväksi, että sinä tarvitset joskus syödä sokeripitoista syötävää. Jos he eivät tiedä asiasta, heille pitäisi siitä informoida.

Helpommin sanottu kuin tehty kun kyseessä on yläasteikäiset.  :( Joku ehkä asiat ymmärtääkin, mutta on hiljaa porukan painostuksesta... Kuka sitä nyt haluaisi olla erilainen kuin muut 15-vuotiaana?  :( ???

Ymmärrän tässä asiassa hyvin ketjun aloittajaa. Itse lopetin välipaloilla käymisen ala-asteen jälkeen. Yläasteella koulun ruokasalin ikkunat olivat suuret ja niistä näkyi suoraan koulun aulaan. En halunnut istua yksin ruokasalissa välipalaa puputtamassa yleisön edessä kuin joku eläintarhan apina.  :(

Tyhmää tietysti kun asiaa ajattelee aikuisen aivoilla, mutta tuolloin asia oli mulle täyttä totta. En halunnut olla silmätikku enää sen enempää mitä jo olin. Muistissa oli liian hyvin ala-asteella kuultu haukkumanimi "sokeritautinen hullu".  :-X
Kirjattu
"Luoja, anna minulle kärsivällisyyttä, ja heti!"

Pumppu 5/2007, Paradigm Veo 4/2013.

DyingOfPsychosis

  • Vieras
  • Viestejä: 12
Vs: Miksi minä vihaan diabetestä?
« Vastaus #16 : Joulukuu 16, 2014, 12:03:24 ip »

Juu, tuo oli erittäin hyvin sanottu. Minäkään en tahdo olla silmätikku. Olen pukeutumiseltani ja käytökseltäni ehkä muista erilainen, mutta diabetes on heille jotain niin outoa, että siitä joutuu paljon helpommin silmätikuksi kuin ketjuhousuista ja piikkirannekkeista. :)
Kirjattu

1-tyyppi

  • Vieras
  • Viestejä: 18
Vs: Miksi minä vihaan diabetestä?
« Vastaus #17 : Joulukuu 18, 2014, 22:23:12 ip »

:( ja minä kun olen kuvitellut että tieto jostain näinkin vakavasta sairaudesta menisi uusille opettajille rehtorin kautta. Riippuu tietysti paljon myös varmaan paikkakunnasta ja koulusta. Yhden ala-asteen opettajan kanssa jutellessa hän kertoi että opettajia oli jopa opetettu pistämään insuliini tälle oppilaalle.

Jotenkin tuntuu, että liika piilottelu ja häpeäminen vain pahentaa asiaa. Omalla ala-asteella oli oppilas jolla oli epämuodostunut käsi ja siitä puuttui sormet. Siitä kerrottiin opettajien toimesta ihan yleisesti ja että on synnynnäinen vika. Asiaa pidettiin siis normaalina enkä muista että häntä olisi paljoakaan kiusattu. Toki se vaatii tukea koululta ja opettajilta heidän toiminnassaan.

Siripiri tabletin luulisi voivan imeskellä aika huomaamattomasti jos sen on jo valmiiksi ottanut ja laittanut esim. penaaliin tai johonkin taskuun rapisemattomassa pussissa jo kotona.
Kirjattu

E O J

  • Lentävä kynä
  • Viestejä: 7981
Vs: Miksi minä vihaan diabetestä?
« Vastaus #18 : Joulukuu 19, 2014, 10:21:05 ap »

   Siripiri tabletin luulisi voivan imeskellä aika huomaamattomasti jos sen on jo valmiiksi ottanut ja laittanut esim. penaaliin tai johonkin taskuun rapisemattomassa pussissa jo kotona.

Sirrinpirrit ovat todellisuudessa melko ongelmallisia:

1) Penaaliin en niitä pakkaisi, koska tahmeita kyniä ja kumeja on inhottava käsitellä...
2) Ne ovat tuntuvasti kalliimpia kuin esimerkiksi liitelistä löytyvät, vastaavat glukoositabletit.
3) Hypoilun alkaessa mikä tahansa pussi kyllä rapisee - ja jos ei pussi rapise, niin sitä auki repivä diabeetikko kyllä manailee  ;D

Itse asiassa aivan tavallisesta kaupasta löytyy kyllä lukemattomia muita, sirrinpirrien kanssa kilpailevia tuotteita. Jotkut niistä on jopa pakattu söpösti  erikseen vaikkapa puna-valkoraitaisiin käärepapereihin. Eikä niiden hintakaan hirvitä...  ;D
Kirjattu
D1, Lantus & NovoRapid.
Oli vain pelottavaa ja masentavaa havaita, miten kokonaan ruumis sittenkin johti henkeä   (Waltari)

Tuukka

  • Aloittelija
  • Viestejä: 38
Vs: Miksi minä vihaan diabetestä?
« Vastaus #19 : Tammikuu 03, 2015, 09:54:03 ap »

Minulla DM1 todettiin teini-iässä kauan sitten. Koskaan minua ei kiusattu tämän takia, vaan ihan muuten vaan. Tuli nyt vasta mieleen, että näinkin olisi voinut käydä. Pahimmillaan joku rinnakkaisluokalta vain kävi ihmettelemässä, että mitä mä teen ruokalassa iltapäivällä. No, sittenpähän oppi, kun hänellä todettiin myös DM1 ja syötiin siellä välipalaa kahdestaan! Pumppuja tai sensoreita minulla ei ollut, mutta verensokerimittari ja insuliinit kulkivat aina mukana.

Kuten sanoin, ei kiusattu. Oikeastaan mulla kävi tuuri, kun sattui hyviä luokkatovereita koko kouluajan läpi. Kummasti vain rinnakkaisluokilla tuntui olevan idiootteja, mutta he eivät edes tienneet. En kokenut olevani silmätikku. Lukiossa porukka tuntui jo hieman kypsemmältä, eikä minua hirveästi enää kiinnostanut mitä kukin musta ajattelee.

Nykyään olen avoin ja kerron ainakin kollegoille ja muille jos asia tulee puheeksi. Jos joku sitten tuon jälkeen oikeasti rupeaa nälvimään minua terveydentilani takani, niin en sitten varmastikaan vietä aikaani kyseisen henkilön kanssa. Ei hirveästi liikuta. Kukaan ei tosin ole huomautellut mitään, eikä pomokaan sano mitään, kunhan teen työni. Kavereita mulla ei tosin koskaan ole ollut kuin pari, mutta minkäs teet..
Kirjattu

Greippi

  • Vieras
  • Viestejä: 8
Vs: Miksi minä vihaan diabetestä?
« Vastaus #20 : Tammikuu 17, 2015, 20:12:56 ip »

Hei!

Et ole yksin kokemustesi kanssa. Ainakin itselläni on ollut pahatkin kipuilut tämän sairauden kanssa ja suhteeni sairauteen on jatkuvaa ylä ja alamäkeä vaikka tässä on jo kauan rinnakkain eletty. Tällähetkellä kamppailen hoitomotivaation puutteen kanssa. Itselläni on melko vähän kokemusta kiusaamisesta diabeteksen takia, mutta muistan sitäkin selvemmin ne kerrat kun sitä tapahtui. Ala-asteiässä eräs poika kiusasi minua, koska oli kateellinen mun kello kolmen keksivälipalasta ja minähän olin sitten "Keksimonsteri". Asia ratkesi sitten vanhempieni ja iltapäiväkerhon ohjaajien puuttumisella tilanteeseen jossa pojalle selitettiin syy tähän erikoiskohteluun.

Toinen kiusaamistapaus tapahtui yläasteella, jolloin eräs tyttö koki voivansa kommentoida diabetestäni ja tehdä siitä juurikin minulle friikin leimaa. Kävellessään ohi tyttö saattoi sanoa "Insuliini haisee" tai muuta inhottavampaa ja tirskua päälle (kuten huomaat, erittäin epäkypsää). Tilanne ratkesi sillä, että tyttö sai kuulla suunnitelmistani kertoa opettajalle, tai muulle ylemmälle taholle kiusaamisesta ja hän tuli itse juttelemaan kanssani. Suuttuneena kerroin tytölle, että kuinka törkeää häneltä on tulla kiusaamaan minua sairaudesta, jolle en voi itse yhtään mitään ja joka ei tee minusta henkilönä yhtään kummallisempaa kuin hänestäkään. Kiusaaminen loppui.

Olen säästynyt pahimmalta kiusaamiselta, ehkä juuri siksi, että ihmiset ovat tienneet mikä sairaus diabetes on. Joko minun itseni kertomana tai nuorempana etenkin opettajan selittämänä. Pidin jopa yläasteella esitelmän diabeteksesta, koska vaikka olinkin ujo tyttö ja yläasteikäisenä olo hirvittävän ahdistavaa, halusin, että ainakin luokkani tietää faktat tästä sairaudesta.

Muistan kyllä kuinka nöyryyttävältä tuntui nuorena ala-asteella mennä pistämään opettajanhuoneeseen jossa saattoi olla rinnakkaisluokan opettaja tai kuinka keittiöhenkilökunta annosteli ruokani 4 luokkalaiseksi asti. Eihän meistä kukaan halua olla erilainen kuin muut. Kavereille avoimuus asiasta on ollut ainakin itselleni tärkeää. Kiusaajatytönkin tapauksessa kaverit olivat tukena. Jos tuntuu, etteivät kaverit ymmärrä, tiedän tunteen, eihän kukaan muu kuin toinen diabeetikko oikeastaan voi koskaan täysin ymmärtää, mitä tämän taudin kanssa eläminen on. Suosittelen kuitenkin avointa ja suoraa puhetta kavereille, jos tuntuu, etteivät he tajua ollenkaan. Toki muistan, että murrosiässä ne omat kriisit jokaisella olivat vuoren korkuisia eikä kukaan pysty katsomaan kunnolla muuhun kuin omaan napaansa.

Itse olen ajan myötä lakannut välittämästä ihmisistä jotka pitävät sairauttani outona tai kommentoivat asiaa jotenkin ääliömäisesti. Näiden ihmisten kanssa jos asioiden todellisen laidan selittäminen ei ole riittänyt, olen kokenut, että en tarvitse sellaisia ihmisiä elämääni. Nyt yliopistossa monesti huomaan, että pelkkä "olen diabeetikko" riittää, joskus tulee lisäkysymyksiä, joihin vastaan mielelläni.

Onneksi asenteet ovat muuttumassa, kun ihmiset tietävät asioista enemmän. Tsemppiä sulle! Toivottavasti tästä vähän liian pitkästä avautumisesta oli sulle yhtään apua :)

PS. Sun oma hyvinvointi on tärkein asia sulle, ei muiden mielipiteet. Jos vs laskee tunnilla, ei mikään oo tarpeeks hyvä syy mikset voisi juoda pillimehua/syödä siripirejä.
Kirjattu
D1 vuodesta 1995 - Humalog ja Levemir

AE

  • Vieras
  • Viestejä: 1
Vs: Miksi minä vihaan diabetestä?
« Vastaus #21 : Tammikuu 17, 2015, 22:52:13 ip »

Moikka,

Ajattelin, että ei kai tästä voi haittaakaan olla jos jaan tänne vähän omiakin ajatuksia.

Olen nyt vuoden elänyt diabeteksen kanssa. Alku meni mulla ihan ok, mutta nyt mulla on jatkuvasti sokerit tosi korkeita. En vaan jaksa hoitaa tätä ja elän ihanku mulla ei olis diabetesta ollenkaan, oon viikkojakin mittaamatta ja ateriainsuliinit jää monesti koko päivältä pistämätt (mulla siis monipistos hoito). Kiusaamista en oo tän sairauden takia onneks joutunut kestämään, eikä mun kaverit edes oikeee muista et mulla on tällane sairaus ku emmä siitä puhu kelllekkään, koska haluaisin vaan sulkee diabeteksen pois mun elämästä.
Nätisti sanottuna mua potuttaa tää sairaus. Haluaisin vaan elää ihan normaalii teinin elämää, ilman että tarvii nähdä näin suurta vaivaa terveenä pysymiseen. Toivon et joku päivä tää vaan olis ohi ja olisin terve taas.

ohhoh, tulipas valitus , mutta toi on mun mielipide ja suhde tähän sairauteen. Onko siellä ketään joka pystyy samaistumaan muhun ollenkaan.. :D

Ylläpitäjä on muokannut tekstiä alkuperäisen kirjoittajan pyynnöstä 20.1.2015
« Viimeksi muokattu: Tammikuu 20, 2015, 13:03:26 ip kirjoittanut Diabetesliiton tiedotus »
Kirjattu

Tuukka

  • Aloittelija
  • Viestejä: 38
Vs: Miksi minä vihaan diabetestä?
« Vastaus #22 : Tammikuu 18, 2015, 10:08:28 ap »

Kyllä pystyy samaistumaan, AE. Väittäisin, että useimmilla nuorilla on vastaavia ajatuksia. Itse en ole varmaan vieläkään kyennyt täysin hyväksymään tilannetta, vaikka olen elänyt tämän kanssa yli 20 vuotta. Alkuun en puhunut kenelläkään, eikä kaverit muistaneet, että mulla mitään olikaan. Nyt koen, että se on tavallaan turvatekijä, jos edes joku ryhmästä tietää. Yleensä keskustelu etenee niin, että kuultuaan mun tilasta, he kysyvät että mitä heidän pitää tehdä, jos jotain käy. En osaa käyttää sanaa "sairaus", kun en halua ajatella sitä niin.

Minulle tulee hyvin helposti sekä korkeista että matalista huono olo, ja sen muistaminen pakottaa ottamaan ne ateriainsuliinit. Vanhemmiten silti joskus unohdan aamun tai illan lyhyen, että olinkohan ottanutkaan, vaikka just tein sen varttitunti sitten. Sen koen palkitsevaksi, että vuositarkastuksissa hba1c on edes vähän kohdillaan. Mun tapauksessa on ehkä vähän outoa se, että mittaan vähän, vain tarkistaakseni silloin tällöin missä mennään, vastaavatko tuntemukset sokereita, ja silti hba1c on vähintään kohtalainen tyypin 1 diabeetikolle.
Kirjattu
 

Linkkejä








Yksi elämä palkitsi diabetestoimijoita

Julkaistu 29.11.2017 | 14:52