Kohtauspaikka



Ole hyvä ja kirjaudu tai rekisteröidy.

Kirjautuaksesi anna tunnus, salasana ja istuntosi pituus
Tarkempi haku  
6862 jäsentä  •  416386 viestiä  •  19890 aihetta
Toivottakaa tervetulleeksi Liisa1, uusin jäsenemme.

Kirjoittaja Aihe: Sairastumiseni  (Luettu 11456 kertaa)

ekulainen

  • Vieras
  • Viestejä: 4
Sairastumiseni
« : Helmikuu 15, 2013, 00:36:36 ap »

Tämä on minun ensimmäinen viestini, sillä hieman olen yrittänyt vältellä sairastumiseni ajattelua vaikka hankalaa se on kun lopunikääni se on elämässäni. Nyt kuitenkin ajattelin avautua, tosin asian hyväksyminen, ymmärtäminen ja sen kanssa eläminen on yhä työn alla.

Olen 19 vuotias Helsinkiläinen 4/12 syntyneen pienen tytön äiti. Minulla oli raskausajan sokerirasitustestissä jo pientä häikkää, mutta kun kokonaisarvot ja paastosokerit olivat hyvät ei siihen kiinnitetty enempää huomiota. Kaikki meni hyvin enkä osannut epäillä mitään, vaikka kesällä alkoi yhtäkkiä jatkuva janon tunne, virtsaamisen tarve ja pahoinvointi.. Epäilin aluksi, että olisin ollut uudestaan raskaana vaikka mahdotonta se olisi minun osallani ollut.
Kun tuli syyskuu en vieläkään osannut yhdistää yhtä yhteen vaikka yhtäkkiä painoni tippui 15 kiloa kuukaudessa, ajattelin sen vain olleen normaalia.
Joulukuussa olin jatkuvasti väsynyt eikä muutamaan kuukauteen ollut ollut kunnon ruokahalua, mutta vieläkään en käsittänyt asiaa, eikä kukaan muukaan lähipiirissäni. Olin jatkuvasti todella hengästynyt lyhyistäkin kävelymatkoista ja välillä alkoi helposti huimaamaan, mutta koska välillä oli reippaita päiviä jolloin jaksoin kaikkea, tosin olin kovin kiukkuinen enkä yhtään oma itseni, en tajunnut edes ajatellakaan lääkärissä käyntiä. Olinhan kuitenkin aina välillä ihan hyvässä terässä.
Hieman ennen uutta vuotta äitini luona kyläili serkkuni perheineen, olivat sairastaneet noroviruksen ja tarttumisajan piti olla ohi. Kuitenkin uutena vuotena juhlittiin ja seuraavana aamuna alkanut jatkuva nukkuminen ja oksentelu aina välissä, sekä vilunväristelyt menivät noron piikkiin, ei minulla krapulaa ollut kahdesta siideristä ja parista lasista skumppaa.
Yön kävelin seiniä pitkin ja fiksu kehoni viestitti minulle kokoaika janon tunteella, että on juotava. Vaikka jalkani eivät kunnolla kantaneet astelin silti veljeni sängyn ja keittiön väliä parin tunnin heräilyjen välillä hakemaan kaksi lasia vettä kerralla.  Jossain välissä olin niin väsynyt, että nousin vain istumaan ja oksensin lattialle koska en jaksanut kävellä enää vessaan.
Aamulla 2.1.2013(tässä välissä alkaa muisti pikkuhiljaa kadota) olin onnistunut matkata suihkun lattialle makaamaan, lämmittelemään, juomaan ja oksentamaan. Suihkun alla ei tuntunut niin likaiselts oksentaa, vaikka tokkopa sitä siinä vaiheessa enää ajattelin..    Koska muu perheeni(paitsi vauvani, luojan kiitos!) oli noron takia sänkyihin nauliintuneina eivät he tajunneet että olin maannut kylpyhuoneen lattialla jo muutaman tunnin. Illemmalla olin äitini ohi kävellessä, hänen sanojensa mukaan tokaissut "äiti, mä oon jossain" eli tiedostaen, että en ole enää tajuissani. Tästä johtuen äitini soitti veljelleni joka ei paikalla ollut(hän on ensihoitaja) ja kysyi pitääkö soittaa hätäkeskukseen. Ja kyllä, äiti soitti häkeen jossa neuvottiin antamaan minulle vettä, mutta se tuli automaattisesti oksennuksena ulos. Toinen neuvo oli äidilleni, että vääntäisi hieman satuttaen kylkeäni, että saisi tiedon pystynkö kommunikoida millään lailla ja taisin sanoa AU.
Häkestä lähettivät läheiseltä paloasemalta paloauton, se pääsi nopeiten paikalle. Neljä ensihoitajaa tuli sisään, kysyivät äidiltäni olenko popsinut jotain aineita, mikä ei tulisi minulla koskaan mieleenkään. Mutta luultavimmin pintahengitykseni ja vahvan asetonin hajun takia tajusivat mitata sokerini.
Hetkeä myöhemmin saapui myös ambulanssi ja minua oli kyytiin saattamassa kuusi ensihoitajaa. Sokerini olivat äidiltä lähtiessä 27 ja ambulanssissa minulta meni taju.
Artsikan olivat laittaneet nivuseen sillä ranteideni suonet olivat niin kuihtuneet, ettei sitä sinne saatu laitettua. Käsissäni on yhä jälkiä tästä..

Sanoivat, että jos tajuni olisi mennyt äitini luona olisin kuollut. Olin myös yrittänyt riuhtoa tippaletkua irti jonka vuoksi jouduin lepositeisiin. Veljeni oli käynyt töidensä ohessa katsomassa minua päivystyksessä ja olin maannut paikallani kuin zombi, silmissäni ei näkynyt muuta kuin valkuaiset ja olin kuulemma jonkinlaisessa koomassa.
Muistan seuraavaksi heränneeni teho-osastolta 3.1 illalla isä sänkyni vierestä, enkä ollut kunnolla jaksanut puhua.. Tai suoraan sanottuna en saanut puhetta tulemaan suusta vaikka kuinka olisin halunnut.
Muutamat päivät menivät pätkissä nukkuen enkä saanut syötyä kuin haukun leivästä kerrallaan ja senkin nieleminen oli hankalaa, mehukeitot ja jogurtit menivät kuitenkin alas.
Sokerini saatiin laskettua sinne 12 pintaan, mutta happamuuden kanssa oli hankaluuksia saada sitä hallintaan. Joka toinen verinäyte oli parempaan päin, jokaikinen huonompaan. 6.1 äitini käynnin jälkeen oli sitten pikkuhiljaa alkanut happamuuskin paranemaan(?) ja kello 23 pääsin vuodeosastolle, jossa kanssani oli samassa huoneessa keuhkokuumeen saanut mukava rouva jonka kanssa juttelin ihan kaikesta ja pystyin avautumaan verovieraalle ihmiselle tosta noin vain. Kuitenkin kahden aikaan yöllä minut herätettiin verikokeiden oton jälkeen ja pistettiin sokeritippaan, seuraavana yönä minut herätettiin syömään jonka jälkeen aamulla sokerini olivat siellä tavoitteessa 8-12 välillä.

Myöhemmin kotiin päästyäni, äitini luokse mentyä oikeastaan, koska olin niin heikossa kunnossa etten olisi lapsen kanssa kahden voinut kotona olla, koin jälkishokin. Aloin itkeä ja huutamaan öisin kysellen "miksi juuri minä" ja sain hengenahdistuksia ja yksin ollessani puhuin ääneen "mä olisin voinut kuolla" sekä "entä jos mun pieni tyttöni sairastuu".


Koin ykköstyypin diabeteksen puhkeamisen rajuimmalla tavalla ja olen vieläkin jatkuvasti pala kurkussa.. Myös lisää ahdistusta tuottaa rahattomuus joka johtuu kotihoidontuestani otetusta 60% ennakonpidätyksestä, sairaalassa ollessa ja siellä sarjahoidossa ravatessa ei todellakaan käynyt heti ensimmäisenä mielessä käydä kelassa viemässä verokortti.

Tämä oli minun tarina ja pahoittelen jos se väärään alueeseen osui, opettelemaan vielä käyttämään tätä foorumia.. Iän puolestani kuitenkin mielestäni lukeudun nuorisoon vaikka aikuinen kuitenkin olen, tänä vuonna jo kakskymppinen..
Kirjattu

MiniMi

  • Lentävä kynä
  • Viestejä: 2503
Vs: Sairastumiseni
« Vastaus #1 : Helmikuu 15, 2013, 01:50:51 ap »

Hei ekulainen! Hurja tarina sulla, mutta ihanaa että olet löytänyt tänne KPlle :) Tervetuloa! Ja joo, tiedän: mä oon niiiiiin väärässä ketjussa  ;) ;D, mutta mähän oonkin henkisesti ihan pissis, joten jaxuhaleja uskallan toivottaa ;D ;D ;D
Kirjattu
D1 vuodesta -72 + "kaikki" liitännäiset + vähän muitakin juttuja
Kokemus on hyvä opettaja,joka lähettää sikamaisen kalliita laskuja

ekulainen

  • Vieras
  • Viestejä: 4
Vs: Sairastumiseni
« Vastaus #2 : Helmikuu 15, 2013, 02:38:46 ap »

Minulla on myös lähempänä 60 v täti joka sairastui ikäisenä ykköstyyppiin, tosin oireista tajunneensa lääkäriin menneenä. Hieman ahdistaa, että vaikka ammatiltaan on terveydenhoitaja neuvolassa ja pitkän iän on diabeteksen kanssa elänyt ei hän millään tavalla ole minulle mitään puhunut, ei sanaakaan puoleentoista vuoteen vaikka tukea ja kokeneemmalta ihmiseltä vinkkejä tarvitsisin kuinka tästä nyt jatketaan.. On se kuitenkin ihan eriasia saada tukea sukulaiselta kuin hoitajalta sairaalassa..
Lapseni synnyttyä ei minulle voinut edes viestiä pistää vaan kommentoisi veljeni vaimolle netissä, että kai tiedän lasten olevan haastavia.     Enköhän, kun sellaisen olen mennyt tekemäänkin ja lapseni muutenkin on ollut alusta alkaen todella helppo hoitoinen.. Niin ja tämän kommentin päästi vain ammatillisista syistä.

Kaipaisin edelleenkin tukea ja välillä olen ajatellut, että itse kysyisin häneltä viestillä apua mieltäni painaviin asioihin, mutta aina tulee jänistettyä. Tähän lisään myös sen etten osaa laskea hiilihydraatteja enkä osaa ikinä arvioida oikein paljonko insuliinia pitää pistää milloinkin.. Mitkään ruoka vihkosta eivät siinä minua auta, en ymmärrä desilitroista tai grammoista hevon kuusta.. Tämän rinnastaisin siihen, etten myöskään erota oikeaa vasemmasta, eli asioita joita on toitotettu aina, mutta eivät koskaan jää mieleeni.

Minulla oli myös kaksi ensimmäistä viikkoa puhkeamisesta pelko nukkumaan käynnin kanssa, sillä olen saanut kokea niin kauheita traumoja lapsena mummini kakkosen diabeteksen kanssa.. Olin saanut heräillä monia kertoja hänen vierestään syöttelemään hunajaa ja joskus jopa joutunut soittaa ambulanssia kun tämä ei ollut tehonnut.

En myöskään uskaltanut lähteä viettämään ystävieni syntymäpäiviä viimeviikolla, sillä en uskalla ottaa alkoholia sillä pelkään mitä sen seurauksena voi tapahtua.  En tiedä pitääkö minun alkoholia nautittuani syödä vaiko pistää vai molempia ja paljonko pitää pistää.
Iltaisin tulee todella epätoivoinen olo ja olen huono muistamaan pitkävaikutteisen pistämistä, yleensä huomaan kellon olevan jo lähempänä puolta yötä kun tajuan etten ole pistänyt silloin kun olisi pitänyt..

Tämä on turhauttavaa, ahdistavaa ja pelottavaa. Minun nykyään todella vaikea saada öisin unta sillä kelaan mielessäni uudestaan ja uudestaan asioita; mitä olisin voinut tehdä toisin? Vaikka tiedän, että mikään ei olisi voinut estää minua sairastumasta..       Ja aina kun lapseni vaippa täyttyy normaalia tiheämpää tahtia tai hän on kovin janoinen herää taas pelot.. Tiedän tosin, että murehdin turhaan hän ei kuitenkaan pissaile öisin tuhottomasti tai herää pyytämään vettä..

Kiitos MiniMi, jaksuja tarvitaan oli ikäpissis tai ei ;-D välillä nimittäin tuntuu, etten jaksa enää kauaa ja tekisi mieli vaan maata paikoillaan peiton alla päivät pitkät velloen omissa murheissani, mutta tyttäreni vuoksi minun on jaksettava, hän on varmaan se ainut syy miksi aamuisin ylös nousen vaikka väsymys liimaisi pään tyynyyn kiinni. Ainut ihminen jolle en mielialanvaihteluideni yhteydessä ole tiuskinut tai raivonnut, kai johtuu myös siitä, että tiedostan äidin rakkaimman olevan vasta 10 kuukautta ja vielä hölmömpi kuin minä<3
Kirjattu

Stumppi

  • Intoilija
  • Viestejä: 383
Vs: Sairastumiseni
« Vastaus #3 : Helmikuu 15, 2013, 08:46:20 ap »

Moikka ekulainen!

Olen itse samassa tilanteessa Sinun kanssasi. Itselleni tehtiin diagnoosi marraskuussa 2012, ensiapuun omin jaloin päästessäni sokerini olivat yli mittarin lukemien (yli 33mmol). Oli kuulemma tunneista-maksimissaan päivästä kiinni että jotain olisi sattunut ja luultavasti itseni ja/tai toisen ihmisen henki lähtenyt ammattini takia. Sinä olet kyllä joutunut käymään tuon todella raskaan kaavan kautta läpi.  :'(

Itse olen ajatellut tätä sairastumista, en niinkään taakkana taikka kirouksena, vaan uutena mahdollisuutena. Kun vertaan oloani aikaan ennen diagnoosia, en haluaisi entiseen mennä. Hiilihydraattien laskennan ja insuliinimäärien pistämisen kyllä oppii, onhan se nyt uusi osa uutta elämääsi. Kunhan perusasiat sujuu ja hoitotasapaino menee kohdilleen, paranee myös olosi. Niinkin pienestä kuin tavoitteenmukaisesta verensokerilukemasta tulee ajoittain erittäinkin hyvä ja onnistunut fiilis.

Sairastumisestasi et voi itseäsi syyttää, et ole voinut tehdä mitään toisin. Eri valinnoilla elämässäsi sairastumisesi olisi voinut ehkä siirtyä suuntaan tai toiseen, mutta lopputulosta et ole voinut muuttaa. Tietenkään itse en pysty täysin samaistumaan tilanteeseesi, eihän minulla itselläni jälkikasvua ole, mutta tiedän sen vaativan veronsa ja mitä vilpittömin mielin toivotankin Sinulle jaksamisia!

Alkoholin käytön kanssa kannattaa ottaa oma aikansa. Ennemmin keskityt saamaan verensokerisi halutulle tasolle. Itse olin sairastumiseni jälkeen pari kuukautta "tipattomalla" ennen kun uskalsin ottaa edes yhtä saunaolutta. Tärkeintä tässä on se, että ystäväsi ja läheisesi tietävät uuden sairautesi ja miten heidän tulee toimia tarpeen tullen. Itse alkoholia ottaessani syön hyvän hiilaripitoisen aterian ja pistän sen mukaan insuliinia n. yhden yksikön vähemmän. Myös nukkumaan mennessä syön pienen "yöpalan" ja mittaan sokerini. Perusinsuliinia ei saa unohtaa, sitä pitänee jopa laittaa hieman vähemmän. Verensokerin käyttäytyminen on näissäkin tilanteissa aika yksilöllistä, itselläni ei illan aikana nouse pahemmin yli 15 mmol, aamulla ollaankin taas normaalissa 5-7mmol arvoissa. Kokeilemalla huomaat miten itselläsi vaikuttaa.

Näin myös uutena jäsenenä toivotan sinut tervetulleeksi joukkueeseen mukaan. Täältä saa aivan mahtavaa tukea hienoilta, kokeneilta ihmisiltä. Loppusaneettina haluan vielä tiivistää tuosta (taas suht pitkästä :D) tekstistäni, et saa itseäsi syyttää. Uuden elämäntilanteen kanssa elämään oppiminen ja uusien asioiden sisäistäminen vaatii veronsa ja on raskasta, mutta itseä (ja Sinun tapauksessasi myös lastasi) varten pyritään elämään normaalia ja kokemusrikasta elämää. Kuten sanottua, täältä saat kyllä vertaistukea uuden elämänkumppanisi kanssa elämiseen. Tsemppiä, ja vielä kertaalleen tervetuloa!  :)
« Viimeksi muokattu: Helmikuu 15, 2013, 08:51:14 ap kirjoittanut Stumppi »
Kirjattu
Turkkulaine ykköstyyppi, muuten terve!
Levemir&NovoRapid&Positiivinen elämänasenne

Sahara

  • Matkailija
  • Viestejä: 92
Vs: Sairastumiseni
« Vastaus #4 : Helmikuu 18, 2013, 20:36:59 ip »

En voi kuin ihailla Stumpin asennetta. Minulle sairastuminen vasta vanhemmalla iällä olisi varmasti ollut tosi kova paikka. Olen kuitenkin siitä "onnellisessa" asemassa, etten muista elämää ilman D:tä. Hoito on aina ollut osa elämääni.

Pipsalle vastaten kuulun omasta mielestäni kategoriaan nuoret. Täällä nuorten osiossa keskustelu on pitkään ollut aika hiljaista johtuen ehkä osin siitä, että ainakin aktiivisesti kirjoittavia nuoria on palstalla aika vähän. Lisäksi pelkästään nuoria koskettavia D-asioita on vähän. Samaa kamppailua hoitotasapainon ylläpitämiseksi käydään iästä riippumatta, joten tälle puolelle ei ole järkevää avata uusia keskusteluja samoista asioista. Toki onhan se mukava tietää, että täällä muitakin nuoria on. :)

Ekulaiselle kovasti tsemppiä! Kysy rohkeasti täällä kaikkea, mikä askarruttaa. Kokemuksia löytyy varmasti oikeastaan kaikesta hoitoon liittyvästä. Alussa kannattaa ottaa ihan rauhallisesti. Yrityksen ja erehdyksen kautta tässä eletään ja opitaan jatkuvasti uutta. ;)
Kirjattu
D1 vuodesta 1995, Lantus & Humalog
Kilpparin vajaatoiminta 1/2014, Thyroxin

Erja80

  • Jäsen
  • Viestejä: 158
Vs: Sairastumiseni
« Vastaus #5 : Maaliskuu 04, 2013, 21:47:50 ip »

Heippa ekulainen! (minäkään en enää ihan nuorimmasta päästä ole mutta silti..) mun kokemukseni on melkein samanlainen kuin sulla...  Sairastuin 5/12 eli vajaa vuosi sitten. Koko viime kesä meni oikeastaan siinä että mulla oli kovia kipuja ja mieli erittäin matalalla ja mietin juurikin sitä että henki oli muutamasta minuutista kiinni ja että miksi minä sain elää ja entä jos olisikin käynyt toisin jne. Mutta mullakin ne lapset (12 ja 11 vee tytöt) auttoi yli siitä (ja kipulääkkeet) että nyt on taas sellanen meininki että kyllähän tämä tästä :)
kovasti tsemppiä ja rutiinia tulee hiilarilaskennasta ja muista kommervenkeistä tämän deen kanssa!
Kirjattu
D1 5/12
monipistoshoito Levemir ja Novorapid

Haushinka

  • Aloittelija
  • Viestejä: 48
  • Sugar and spice and everything nice
Vs: Sairastumiseni
« Vastaus #6 : Elokuu 09, 2013, 11:28:08 ap »

Ei sun diabetekses sil kaikkein mukavimmalla taval alkanu  :'( no kokemus mullakin:
Huhtikuun alussa tänä vuonna alko oireet; janotti kokoajan ja vessassa piti käydä tunnin välein. Tätä jatkui viikon ja sitten tuli älytön väsymys ja hengästyminen. Pari viikkoa kum tätä oli jatkunut en jaksanut enää ja pyysin äitiäni varaamaan ajan paastoverikokeeseen, joka aluksi laitetettiin seuraavan viikon tiistaille (silloin oli torstai). Jossain vaiheessa tuli soitto, että tulepa niihin kokeisiin jo huomisaamuna. Hirveät 12 tuntia, ei voinut juoda edes vettä. Perjantaiaamuna olo oli niin kammottava, että sain ponnistella päästäkseni ylös sängystä. Terveyskeskuksessa jouduimmekin odottamaan 1,5 tuntia verikokeeseen pääsyä. Kokeen jälkeen oloni oli vieläkin hirveämpi, mutta vihdoin sain syödä. Menin siis kokeen jälkeen vielä kouluun. Kestin koulussa jopa tunnin, kunnes tunsin romahtavani. Opettajan piti taluttaa minut terveydenhoitajalle, koska en pysynyt pystyssä ilman tukea. En muista enää kauan makasin terkkarin lepohuoneessa, kunnes äitini ja isäni veli tulivat paikalle viemään minut ensiapuun. Terkkari oli nähnyt verikokeen tuloksen, 23,8 ja oli soittanut kotiin. Sairaalassa minut vietiin välittömästi ensiapuun ja alettiin ottaa näytettä ja koetta ja survoa kanyylia käteeni (josta jäi arpi, koska olin niin kuiva että kaksi lääkäriä oli laittamassa sitä käteeni). Kun minut oli saatu suolaliuosletkuun, minut kärrättiin laboratorioon. Siellä laitettiin tippumaan pussi insuliinia heti kun kokeiden tulokset oli saatu. (Vs. 37.5, ketoaineet 5, veren ph 2.0). Olin labrahuoneessa  ja tajunnantasoni alkoi jo aaltoilla. Havahduin siihen kun lääkäri huikkasi, että viekää teholle. Teho-osastoillasta en muista paljon mitään, kun sen, että ranteeseeni työnnettiin kuusisenttinen valtimopiikki. Seuraava muistikuva on neljältä aamuyöstä, kun tippalaite alkoi huutaa. Kun pääsin teholta seuraavana aamuna osastolle, lääkäri tuli huoneeseeni kertomaan, että minulla diagnosoitiin tyypin 1 diabetes. Vietin sairaalassa viikon ennen kotiutumista ja koskaan en ole joutunut opettelemaan viikossa nii paljon asioita. Nyt olen melkein 5 kk diabeetikkona ollut ja minulle on lekuri povannut pumpun ottamista tälle syksylle. Saa nähdä miten käy, lääkärikäynti 27. Päivä c:
Kirjattu
D1 04/2013 ja atopia
Levemir + NovoRapid

Idiot&Killjoy

Time grabs you by the wrist, directs you where to go

Pläski

  • Veteraani
  • Viestejä: 1933
  • ♂ D2
Vs: Sairastumiseni
« Vastaus #7 : Elokuu 09, 2013, 14:57:41 ip »

Kiitos kertomuksestasi, ekulainen. Tervetuloa palstalle. Täältä löytyy tukea ja tietoa. Ja jopa ystäviä.

Minulla d todettiin viime kesänä kakkostyypiksi. Sillä tavalla erilainen tilanne, että en kokenut oloani kovin erikoiseksi. Mutta toteamisen jälkeen osasin heti yhdistää 3 oiretta tähän diabetekseen. Hämmästyttävää, että ei aiemmin tullut OIKASTI ajateltua asiaa.

D on oikeastaan ihan positiivinen asia kun sen saa hallintaan. Kun vertaa sitä hoitamattomaan aikaan.
Kirjattu

Kide

  • Veteraani
  • Viestejä: 2055
Vs: Sairastumiseni
« Vastaus #8 : Elokuu 09, 2013, 23:50:11 ip »

Ekulainen on ollut viimeksi paikalla maaliskuussa, mutta hurja on kokemuksensa. Onpas teillä olleet rajut alkutaipaleet deen kanssa.  :-[

Tännehän kirjoittelee aika moni "ongelmatapaus", kuten itse itseni nimeäisin  :P, joten vähän vääristyneen eli liian kielteisen kuvan kokonaisuudesta täältä palstalta saattaa nopealla vilkaisulla saada.

LakuPastillille lisätsemppiä, ja Ekulaisellekin, jos sattuu täällä vielä käymään.
Kirjattu
♀, labiili D1 vuodesta 77, LDN:än ansiosta vähemmän labiili :)
09/2012 alkaen Paradigm Veo, jossa ensin Humalog, 29.6.2013 alkaen NovoRapid
Matala-annoksinen naltreksoni (LDN) 04/2014, jolla S-Insu-Ab  pudonnut 56 % -> 12 %

ekulainen

  • Vieras
  • Viestejä: 4
Vs: Sairastumiseni
« Vastaus #9 : Elokuu 10, 2013, 19:10:30 ip »

Hei.

Minulla ei pikku taaperon kanssa luonnollisesti ole aikaa hirveästi omille jutuilleni ja siinä samassa on jäänyt täällä käyminenkin pois mielestä -mitä parempi vointi minulla on sen vähemmän ajattelen koko asiaa.
Minulla meni sokerit yhdessä vaiheessa todella nättiä ja suoraa viivaa, mutta nyt sitten kummallisesti alkoi kokoaika tapahtumaan pomppailuja niiden suhteen ja välillä saattoi olla ihan pilvissäkin lukemat. Lääkärin kanssa juteltiin ja hän sanoi mulla olevan liian pieni annos pitkävaikutteista. Hiljakseen sitten lisäsinkin pari yksikköä tarkkaillen ja nyt tuntuu heti menevän paljon paremmin ja tuntuu myös, että ihan silmämääräisesti osaisi ruoka-annosta katsoessa arvioida paljonko pistää.
Sain kuitenkin meikussa käydessäni lääkäriltä ihan kivoja kehujakin, viitaten siihen miten hyvin mulla menee diabeteksen hoito ottaen huomioon, että siinä samassa on vuoden ikäinen tenava huolehdittavana.

Ennen en todellakaan noudattanut mitään kaavaa syömisten suhteen, söin vaan jos oli nälkä tai teki mieli.. nyt mulla on säännölliset ja fiksut ateriavälit, kun tajusin että syön aina lapsen kanssa yhtäaikaa.

Nyt kun näinkin kauan olen pysynyt elossa tämän sairauden kanssa niin tulee kokoaika vain luottavaisempi mieli, luotan itseeni. Luotan siihen, että pystyn huolehtimaan meistä molemmista ihan hyvin kun tähänkin asti olen siinä onnistunut.  Jotain positiivista sairastumisestakin löytyy, elämäntapa muutokset ja niiden ansiosta tuntuu myös esim aamuisin herätessä paljon pirteämmältä!

Kiitos kaikille tsempeistä ja kiitos myös, että jaoitte myös omia kokemuksianne. Saattaa kuulostaa hirveältä, mutta musta tuntuu hyvältä etten ole yksin asian kanssa. Muiden kautta opin myös itsekin uutta ja hyödyllistä.

Mulla todennäköisesti tuo sairastuminen laukaisi pienehkön masennustilan, voi jopa olla sen kyteneen sisälläni pidempäänkin, mutta näin jälkikäteen olotilaani miettien tunnistan olleeni masentunut, silloin en. Kai se alkanut kesä sitten nostatti mieltä ja kauhulla odotan syksyn alkua tulenko taas surulliseksi, vaikka sitä rakastankin. Mutta se on onneksi sen ajan murhe. :)
Kirjattu
 

Linkkejä