Kohtauspaikka



Ole hyvä ja kirjaudu tai rekisteröidy.

Kirjautuaksesi anna tunnus, salasana ja istuntosi pituus
Tarkempi haku  
6912 jäsentä  •  417178 viestiä  •  19933 aihetta
Toivottakaa tervetulleeksi Savoost, uusin jäsenemme.

Kirjoittaja Aihe: Kirja-arvostelu: loistava Taubes  (Luettu 4619 kertaa)

Lupita

  • Vanha tekijä
  • Viestejä: 769
Kirja-arvostelu: loistava Taubes
« : Helmikuu 17, 2010, 19:18:09 ip »

Uusi yritys:

Luin siis kirjan:

"Good Calories, Bad Calories",
jonka on kirjoittanut Gary Taubes:

http://www.amazon.com/Good-Calories-Bad-...4824&sr=1-1

Gary Taubes on koulutukseltaan Harvadista ja Stanfordista valmistunut fyysikko ja Science-lehden tiedetoimittaja, hän on kirjoittanut myös kirjat "Nobel Dreams" ja "Bad Science" ja on palkittu useilla kirjallisuusopalkinnoilla.
http://en.wikipedia.org/wiki/Gary_Taubes

Kirja kuljettaa läpi ravitsemustieteen historian alkaen aina 1850-luvun Bantingista, sydänkuolleisuushuoleen 50-luvulla, 70-luvun murrokseen ravitsemusajattelussa ja aina tähän päivään.
Taubes on tehnyt valtavan työn (viisi vuotta) kerätessään ja tutkiessaan vuosikymmenien tutkimustyötä ravitsemustieteen saralla. Hänellä on myös ollut onni päästä haastattelemaan jo iäkkäitä alan tutkimukseen ja kongresseihin osallistuneita tutkijoita ja alan vaikuttajia ja kuulla heiltä taustoja asioiden kulkuun.
Kirja valaisee historiaa ennennäkemättömällä tavalla.
Kirjaa lukee hitaasti, mutta toisaalta se on kuin jännitysromaani, joka paljastaa uusia asioita mm. kuinka heppoisin perustein suositukset 70-luvulla annettiin.

Mielestäni Taubes on kuin sadun lapsi joka väkijoukosta huudahti, että "eihän keisarilla ole vaatteita ensinkään!".

Kirjailijan omat sanat: "Toiveeni oli ja on yhä, että lääketieteen tutkijat, kansanterveysauktoriteetit, lääkärit, ravistemusterapeutit, ja jopa terveystoimittajat, jotka kohtaavat väestössä lihavuutta ja diabetesta aiemmin ennalta-arvaamattoman määrän, eivät tulkitsisi kirjaa uhkaksi heidän ideaaleilleen (tai kyvyilleen) ja joksikin johon voi suhtautua välinpitämättömästi ja hyljeksiä, vaan arvokkaana panoksena työnsä tueksi, joka paremmin ohjaa heidän yrityksiään meidän terveytemme parantamiseksi."

Toivoisin tätä kirjaa lämpimästi lääketieteellisen opinto-ohjelmaan. Larry King Show'n haastattelussa eräs lääkärien opettaja sanookin suosittelevansa sitä sekä opiskelijoilleen että kollegoilleen.

Toiselta foorumilta elsin tiivistelmä sisällöstä:

"Ja laitetaanpa vielä kappalejako suomeksi, ettei kenellekään tule kuvitelmaa pelkästä laihdutus- tai kalorikirjasta:
Yhteenveto (lyhyt kuvaus kirjan keskeisistä tekijöistä)
Osa1: Rasva-kolesteroli-hypoteesi (nykyinen valtakäsitys historioineen, Keys'eineen päivineen)
Osa2: Hiilihydraattihypoteesi (valtakäsityksen haastaja, mm sairauksien ja elintasosairauksien kannalta)
Osa3: Lihavuus ja painonhallinta (vasta tässä käsitellään kaloriteoriaa, nälkää ja sen sellaista)
Jälkikirjoitus: Missä olemme nyt
Julkaisematon osa: kihti (esimerkkinä elintasosairauksista, yhteys fruktoosiin)

"Ja lisäyspäivitys tähän, pari vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen:
Tässä olisi Taubesin itsensä tekemä tiivistelmä tiiliskivikirjastaan, ranskalaisin viivoin. Ota pdf talteen, linkki ei ole tuolla kuulemma ikuisesti
Mukana historiaa, politiikkaa ja tiedettä sekä LC'n perusteista paljon, paljon muutakin kuin vain kaloriteorian murskaus.
Pitkä se tosin on näinkin... Silti sen silmäily voi maistua lontoontaitoisille.
Ai niin ja kihdistä kiinnostuneille tuolla on lopussa julkaisematon kappale siitä (ja fruktoosista)"

linkki: http://higher-thought.net/complete-note ... -calories/


Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille joita asia vähänkään koskee!
Kirjattu

Lupita

  • Vanha tekijä
  • Viestejä: 769
Re: Kirja-arvostelu: loistava Taubes
« Vastaus #1 : Helmikuu 17, 2010, 20:03:56 ip »

Saman kirjoittajan artikkelissa suomeksi paljon samaa asiaa nimim. Wi'n kääntämänä:


Liian paksua?
(What if It's All Been a Big Fat Lie? )
Gary Taubes, NY Times 7.7.2002

"Jos Amerikan terveysalan edustajat näkisivät "seison alasti Senaatintorilla" -tyyppisen joukkopainajaisen, se voisi olla tällainen. Robert Atkins, best sellerien "Tohtori Atkinsin dieettivallankumous" ja "Tohtori Atkinsin uusi dieettivallankumous" kirjoittaja on ollut virallisten tahojen pilkan ja syytösten kohteena 30-vuoden ajan, mutta yhtäkkiä näyttääkin siltä, että altavastaaja Atkins onkin ollut oikeassa koko ajan. Tai ehkäpä painajainen on tämä: virallisten tahojen omat ruokavaliosuositukset: "syö vähemmän rasvaa ja enemmän hiilihydraatteja" ovatkin itse asiassa syynä ylipainon räjähdysmäiseen kasvuun Yhdysvalloissa. Entäpä tällainen painajainen: molemmat edellä esitetyt väittämät osoittautuvat todeksi.

Kun Atkins julkaisi "Dieettivallankumouksen" ensi kertaa vuonna 1972, esiteltiin samaan aikaan amerikkalaisille näkemystä siitä, että rasva, erityisesti lihan ja maitotaloustuotteiden tyydyttynyt rasva olisi amerikkalaisen ruokavalion pääpaholainen. Atkins onnistui myymään kirjaansa miljoonia kappaleita lupaamalla, että painon pudottaminen on mahdollista syömällä lihaa, kananmunia ja voita sydämen kyllyydestä, sillä hiilihydraatit: pasta, riisi, leivonnaiset ja sokeri aiheuttavat lihavuutta ja sydänsairauksia. Rasva oli Atkinsin mukaan harmintonta.

Atkins salli seuraajiensa syödä todella ylellisiä ruokia rajoituksetta, kuten hän itse ilmaisi asian: hummeria voikastikkeessa, pihviä ja bearnaisekastiketta, pekonihampurilaisia, mutta ei sallinut ruokavaliossa tärkkelystä tai jalostettuja hiilihydraatteja, käytännössä siis ei sokeria eikä mitään jauhotuotteita. Atkins kielsi jopa hedelmämehut ja salli vain joukon tiettyjä vihanneksia, tosin vihannesvalikoima laajentui, kun dieetti eteni alkua pidemmälle.

Atkins ei missään tapuksessa ollut ensimmäinen, joka rikastui kauppaamalla runsasrasvaista ruokavaliota, jossa hiilihydraattien määrä oli rajoitettu, mutta hän onnistui popularisoimaan ruokavalion sellaisessa laajuudessa, että American Medical Association alkoi pitää ruokavaliota terveysuhkana. A.M.A hyökkäsi Atkinsin ruokavaliota vastaan nimittämällä sitä kieroutuneeksi kuuriksi, joka johtaa tyydyttynyttä rasvaa ja kolesterolia sisältävien ruoka-aineiden rajoittamattomaan saantiin, ja Atkins joutui puolustamaan ruokavaliotaan jopa kongressissa saakka.

30 vuotta myöhemmin Yhdysvaltoja revitään ylipainoasiassa kahteen suuntaan. Toisaalta terveysviranomaiset vakuuttavat vakaumuksellisellisin äänenpainoin - ja olemme oppineet myös uskomaan miltei uskonnollisella varmuudella - että ylipaino on seurausta liiallisesta rasvan kulutuksesta. Syömällä vähemmän rasvaa siis laihtuu ja elää pidempään. Toisaalta korviimme kantautuu uudelleen ja uudelleen toisenlainen viesti Atkinsin lisäksi myös lukuisista muista kymmeniä vuosia myyntilistojen kärjessä keikkuneista dieettioppaista, esim. The Zone, Sugar Busters ja Protein Power. Näissä kaikissa esitellään muunnelmia aiheesta, jota tieteentekijät sanoisivat vaihtoehtoiseksi hypoteesiksi: rasva ei meitä lihota, vaan syyllisiä ovat hiilihydraatit. Vieläpä jopa: syömällä hiilihydraatteja vähemmän on mahdollista laihtua ja elää kauemmin.

Tämän vaihtoehtohypoteesin pimeä puoli on se, että ruokapyramidin perustan muodostavat jalostetut hiilihydraatit - pasta, riisi ja leipä, terveellisen vähärasvaisen ruokavalion kulmakivet olisivatkin liikalihavuuden syynä. Lisäksi syytettyjen penkillä ovat sokerit virvoitusjuomissa, hedelmämehuissa ja urheilujuomissa, joita olemme tottuneet nauttimaan suuressa määrin ovathan ne rasvattomia ja siten terveellisiä. Kun "vähärasvainen on terveellistä" -väittämä on yleinen totuus, jota valtion rahoittamilla tutkimuksilla pyritään osoittamaan oikeaksi, väitteet matalahiilihydraattisen ruokavalion terveellisyyden puolesta on puolestaan liitetty epätieteelliseen hömppämaailmaan.

Kuitenkin viimeisen viiden vuoden aikana tiedemaailman käsitykset ovat hieman muuttuneet. Aikaisemmin jo vaihtoehtoisen hypoteesin pohdiskelu, saati sitten siihen liittyvä tutkimus teilattiin puoskarointina. Nyt pieni, mutta kasvava perustutkijoiden joukko on ottanut vakavasti alakarppitohtoreiden väittämät. Walter Willett, Harward School of Public Healthin ravitsemusyksikön puheenjohtaja lienee tämän kerettiläisen hypoteesin näkyvin tutkija. Willett on käytännössä puheenjohtajana kaikkien aikojen pitkäkestoisimmassa ruokavalio- ja terveystutkimuksessa, joka on tähän mennessä maksanut yli 100 miljoonaa dollaria ja sisältää dataa lähes kolmestasadantuhannen ihmisen ruokailukäyttäytymisestä ja terveydentilasta. Willett:in mukaan tämä data on selvässä ristiriidassa "vähärasvainen on terveellistä" -väittämän kanssa, kuten myös sen kanssa, että kaikki rasva olisi automaattisesti pahasta.

Näiden tutkijoiden mukaan on jopa useita syitä todeta, että "vähärasvainen on terveellistä" -hypoteesi on osoittautunut vääräksi. Tällä hetkellä kamppaillaan 80-luvulla alkaneen ylipainoepidemian kanssa. 80-luvulla alkoi myös kampanjointi vähärasvaisen ruokavalion puolesta. Kakkostyypin diabetes, taudin yleisin muoto, on myös merkittävästi yleistynyt samaan aikaan. Willettin johtama tutkijajoukko väittää, että vähärasvaiset, painonpudotukseen suunnatut ruokavaliot ovat tuottaneet pettymyksen sekä kliinisissä tutkimuksissa, että käytännössä; amerikkalaisen ruokavalion rasvaprosentti on pienentynyt kahden vuosikymmenen ajan. Amerikkalaisten kolesterolitasot ovat laskeneet, tupakointi on vähentynyt, mutta silti sydänsairauksien esiintyvyys ei ole pienentynyt odotetulla tavalla."Tämä on hyvin noloa", Willett sanoo. "Kaikki viittaa siihen, että haukumme väärää puuta".

Tutkimusta vaihtoehtohypoteesin taustalla kutsutaan monissa lähteissä nimellä endokrinologia 101. Näin siihen viittaa David Ludvig, tutkija Harvard Medical Schoolista. Hän johtaa myös lasten ylipainoklinikkaa Bostonin lastensairaalassa. Ludvig käyttää omaa versiotaan hiilihydraattirajoitteisesta ruokavaliosta omille potilailleen. Endokrinologia 101 kuvaa tarkemmin sitä, miten hiilihydraatit vaikuttavat insuliiniin ja verensokeriin sekä liittyvät rasvametaboliaan ja ruokahalun säätelyyn. "Kyse on endokrinologian perusteista", sanoo Ludvig. Endokrinologia on hormonien tutkimusta ja sitä pidetään edelleen radikaalina. Sen synnyn aikaan 60-luvulla kasvoi myös vähärasvaiseen ruokavalioon liittyvä tieto, joka keskittyi miltei pelkästään rasvan kolesteroli- ja sydäntautivakutuksiin. Tuohon aikaan endokrinologia 101 oli vielä kehittelyvaiheessa ja siten se jätettiin huomiotta. Nyt kun teorian tieteelliset perustelut alkavat olla valmiina, se joutuu haastamaan neljännesvuosisadan kestäneen rasvanvastaisen propagandan.

Vaihtoehtohypoteesi johtaa helposti myös päätelmään, joka saattaa hankaloittaa hypoteesin hyväksymistä. Jos vaihtoehtoinen hypoteesi on oikeassa, se osoittaa vahvasti, että etenevä ylipainoepidemia Amerikassa ja muualla ei johdu yksinkertaisesti kollektiivisesta tahdonpuutteesta ja liikunnan vähentymisestä, kuten ihmisten on annettu ymmärtää. Pikemminkin syynä on kuten myös Atkins ja Barry Sears (The Zone -dieettioppaan kirjoittaja) ovat esittäneet, julkisterveyden asiantuntijat, jotka ovat tietämättään, mutta hyvin aikein, kehottaneet ihmisiä syömään juuri niitä ruokia, jotka lihottavat ja ohjeita on noudatettu ! Syömme ohjeiden mukaan yhä enemmän rasvattomia hiilihydraatteja, jotka vuorostaan tekevät meidät nälkäisemmiksi ja edelleen  lihottavat. Yksinkertaisesti: jos vaihtoehtoinen hypoteesi pitää paikkansa, vähärasvainen ruokavalio ei ole terveellinen ruokavalio. Käytännössä vähärasvainen ruokavalio on luonnostaan runsashiilihydraattinen ja tämä puolestaan voi johtaa ylipainoon ja jopa sydänsairauksiin. "Suurelle osalle ihmisistä, ehkä 30-40%:lle, vähärasvainen ruokavalio vaikuttaa aivan toisin kun on ajateltu", sanoo Elefthrio Maratos-Flier, lihavuustutkimuksen johtaja Harvardin arvostetusta Joslin Diabetes Centeristä. Vähärasvaisella ruokavaliolla on suorastaan paradoksaalinen vaikutus, se saa ihmiset lihomaan.

Satavuotisesta tutkimustyöstä huolimatta tutkijat jatkavat edelleen rasvakeskustelua. Osittain tämä johtuu siitä, että ruokahalun ja painonhallinnan mekanismit ihmiskehossa ovat miltei käsittämättömän monimutkaisia ja tutkimuksessa käytettävät työkalut edelleen epäluotettavia. Tämä asetelma saattaa tutkijat hankalaan asemaan. Jotta koko ihmisen fysiologista järjestelmää voitaisiin tutkia, täytyy oikeille ihmisille syöttää oikeaa ruokaa kuukausien, jopa vuosien ajan. Paitsi että tämä on erittäin kallista, tutkimukseen liittyy eettisiä ongelmia (esimerkiksi jos tutkitaan ruokia, joiden epäillään aiheuttavan vaikkapa sydänsairauksia) ja tutkimuksia on miltei mahdotonta toteuttaa riittävän tarkasti kontrolloidulla tavalla. Mutta jos tutkijat pyrkivät toimimaan pienemmillä kustannuksilla ja/tai lisäämään tutkimuksen kontrollitasoa, päädytään yliyksinkertaistettuihin kokeellisiin asetelmiin, joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Tämä puolestaan on johtanut niin laajaan julkaistuun tutkimusmateriaaliin, että on mahdollista löytää ainakin joitain tutkimustuloksia miltei minkä tahansa ravitsemusteorian tueksi. Tuloksena on tiedeyhteisö, jonka asenne on kärjistynyt, omista mielipiteistään kiinni pitävä ja monissa tapauksissa kykenemätön antamaan periksi. Näin tilannetta kuvailee Kurt Isselbacher, entinen National Academy of Sciencen ruoka- ja ravitsemusneuvottelukunnan puheenjohtaja. Tällaisessa asenneilmastossa tutkijat on helppo vakuuttaa annetun näkemyksen oikeellisuudesta ja poikkeavien hypoteesien testaaminen ei välttämättä edes kiinnosta ketään.

Tämän lisäksi perustutkimuksesta johdettujen väärinkäsitysten määrä mediassa voi olla järkyttävä. Tieteenharjoittajat voivat kuvailla omien tutkimustensa rajoitukset sopivan tieteellisesti, ja sen jälkeen tuloksia lainataan yleisenä totuutena. Klassinen esimerkki on toistuvasti esillä oleva väittämä, jonka mukaan 95% kaikista laihduttajista ei laihdu lainkaan ja 95% niistä, jotka onnistuvat, eivät pysty pitämään kiloja kurissa. Tämä väittämä on peräisin Pennsylvanian yliopiston psykiatrilta, Albert Stunkardilta, mutta harvoin mainitaan, että väittämän taustalla on tiedot 100 potilaasta, jotka osallistuivat Stunkardin lihavuusklinikan tutkimukseen Eisenhowerin hallinnon aikana (50-luvulla).

Näistä aukoista huolimatta yksi harvoja uskottavia väitteitä ylipainoepidemiasta on se, että epidemia alkoi 1980-luvun alussa. Katherine Flegal, epidemologi National Center for Health Statistics:ista kertoo, että ylipainoisten amerikkalaisten osuus pysyi suhteellisen vakiona 60- ja 70- luvuilla (13% ja 14%) ja ponnahti 80-luvulla ylöspäin kahdeksan prosenttiyksikköä. Tuon vuosikymmenen lopulla lähes joka neljäs amerikkalainen oli ylipainoinen. Jyrkkä nousu oli tasaista kaikissa väestöryhmissä ja jatkui samalla vauhdilla 90-luvun ajan. Jokaisen teorian, jonka avulla pyritään selittämään amerikkalaisten ylipainoisuutta, on otettava tämä huomioon. Samaan aikaan ylipainoisten lasten lukumäärä miltei kolminkertaistui. Ensimmäistä kertaa kakkostyypin diabetesta alettiin diagnosoida nuorilla. Kakkostyypin diabetes liittyy usein ylipainoisuuteen. Aikaisemmin sitä kutsuttiin aikuistyypin diabetekseksi - ilmeisistä syistä nimike ei enää ole käytössä.

Miten tämä sitten tapahtui? Perinteinen ja yleinen selitys on se, että elämme halvan rasvaisen ruoan, suurten annosten, tyrkyttävän ruokamainonnan ja epäliikunnallisen elämäntavan maailmassa. Kelly Rownell, psykologi Yalen yliopistosta kutsuu tätä "myrkylliseksi ruokaympäristöksi". Tämän teorian mukaan olemme ruokateollisuuden armoilla - ruokateollisuuden, joka käyttää vuosittain 10 miljardia dollaria epäterveellisen roskaruoan ja pikaruoan mainontaan. Ja koska tämä ruoka, erityisesti pikaruoka on niin rasvaista, se on samalla vastustamatonta ja erityisen lihottavaa. Tämän lisäksi nykyaikainen yhteiskunta on eliminoinut liikunnan välttämättömyyden arkielämästä. Arkielämään ei kuulu liikuntaharrastukset, portaiden kävely, pyörällä kuljetut koulumatkat tai pihalla leikkiminen. Näiden sijaan suositaan videopelejä ja television katselua. Ja koska osa meistä vaikuttaa olevan taipuvaisia lihomaan ja osa ei, selitykseen kuuluu myös geeniteoreettinen komponentti "varastointigeeni". Sen mukaan ylimääräisten kalorien varastointi oli evolutionaarinen etu paleoliittisille esi-isillemme, joiden piti pystyä selviytymään silloinkin, kun ruoka oli vähissä. Me olemme perineet nämä varastointigeenit, huolimatta niiden käyttökelvottomuudesta nykyisessä ympäristössä.

Tämä teoria kuulostaa täysin järkevältä ja se leikittelee puritaanisilla käsityksillä siitä, että rasvainen pikaruoka ja televisio ovat ihmiskunnalle pahasta. Mutta tarinaan liittyy kaksi ongelmaa. Ensinnäkin, jotta tämän logiikan hyväksyminen olisi mahdollista, pitää samalla hyväksyä se, että ylipainosta johtuva negatiivinen sosiaalinen ja fyysinen palaute vaikuttaa yksilöön vähemmän kuin ruokamainonta ja ylikokoisten alennusaterioiden houkutukset. Ja toisekseen, Flegal osoittaa, tämän teorian taustalla on vain hyvin vähän perusteita. Teoria ei mitenkään selitä, mikä asia muuttui 80-luvulla niin paljon, että ylipaino alkoi yleistyä voimakkaasti juuri tuohon aikaan. Esimerkiksi pikaruoan kulutus kasvoi tasaisesti 70- ja 80- luvuilla, mutta kulutuskäyrä ei myötäile ylipainon lisääntymisen jyrkkää käyrää 80-luvulla.

Kun puhutaan liikuntaharrastuksesta ja fyysisestä aktiviteetista, käytettävissä ei ole luotettavaa dataa ajalta ennen 80-luvun puoliväliä. Näin sanoo William Diez, joka johtaa ravinnon ja liikunnan yksikköä Centers for Disease Control:issa. 90-luvulta peräisin oleva data taas paljastaa ylipainon yleistymisen vaikka liikunnan määrä on pysynyt samana. Tämä viittaa siihen, että näillä kahdella asialla on vähän yhteistä. Diez huomauttaa myös, että fyysisen harjoittelun kulttuuri syntyi Yhdysvalloissa 70-luvulla. Robert levy, National Heart, Lugn and Blood Instituten puheenjohtaja kuvaili ilmiötä vuonna 1981 vapaa-ajan treenimaniaksi ja se jatkuu edelleen.

Mitä varastointigeeniin tulee, kyseessä on evolutionaarisesta näkökulmasta perusteltu väite, joka tuntuu tiedemiehistä sopivan kuvaan mutta jonka testaaminen on mahdotonta. Toisin sanoen, jos eläisimme keskellä anoreksiaepidemiaa, asiantuntijat puhuisivat todennäköisesti tuhlausgeenistä ja vaivattomasta painon pudotuksesta koituvista evolutionaarisista eduista: ylipainoinen homo erectushan on pedoille helppo saalis.

Endokrinologia 101:n tuntijat huomauttavat, että on kiistämätön tosiasia, että ihmiskunta ei ole sopeutunut runsastärkkelyksiseen ja -sokeriseen ruokavalioon. Viljatuotteet ja jalostetut sokerit puuttuivat ihmisen ruokavaliosta kokonaan ennen maanviljelyksen keksimistä, sanoo Ludwig, ja maanviljelys alkoi yleistyä vain 10 000 vuotta sitten. Asiaan viitataan usein antropologiassa, mutta yleensä siihen ei viitata lihavuustutkimuksessa  poikkeuksena vähähiilihydraattista ruokavaliota esittelevät ruokavalio-oppaat.

Nykyisessä kiistelyssä unohtuu usein, että vähärasvaisen ruokavalion idea on vain 25 vuotta vanha. Aina 70-luvun lopulle saakka hyväksytty totuus oli se, että proteiini ja rasva tyydyttävät ruokailijan ja suojaavat siten ylensyönniltä; hiilihydraatit lihottavat. "Maun fysiologiassa" 1850-luvulla kirjoitetussa ja yhdessä maailman kuuluisimmassa ruokaa käsittelevässä kirjassa - Jean Anthelme Brillat-Savarin sanoo voivansa helposti tunnistaa ylipainon syyt kuunneltuaan 30 vuotta tuhtien ihmisten ylistystä leivälle, riisille ja perunalle. Brillat-Savarin kuvaili ylipainon syitä luonnollisena vastareaktiona jauhoisille ja tärkkelyspitoisille aineksille päivittäisen ravinnon pääraaka-aineina. Hän lisäsi, että perunoiden, viljan tai minkä tahansa jauhon- vaikutukset näkyivät nopeammin, jos ruokavalioon vielä lisättiin sokeri.

Saman asian opetti myös äitini minulle ollessani lapsi  perustaen oppinsa epämääräiseen havaintoon siitä, että italialaiset ovat taipuvaisia pyöreyteen, koska he syövät niin paljon pastaa. Tämän havainnon on dokumentoinut myös Ancel Keys, Minnesotan yliopiston lääkäri, joka totesi, että rasvoilla on hyvä pito. Hän tarkoitti tällä, että rasvat imeytyvät elimistöön hitaasti ja vaikuttavat siten pitkään kylläisyyden tunteeseen. Italialaiset olivat lihavinta kansaa, jota hän oli tutkinut. Keysin mukaan esimerkiksi napolilaiset nauttivat hiukan vähärasvaista lihaa kerran tai kaksi viikossa, mutta leipää ja pastaa päivittäin lounaalla ja illalliseksi. Ravitsemuksellisista puutteista ei ollut merkkejä, hän kirjoitti, mutta työväenluokan naiset olivat lihavia.

"70-luvulle saakka voi löytää artikkeleita, joissa kuvataan ylipainon yleisyyttä Afrikassa ja Karibialla, alueilla, jossa ruokavalio koostui lähes pelkästään hiilihydraateista. Tuohon saakka ajateltiin yleisesti, että ihanteellinen, ylipainoa, napostelua ja sokerin liikakulutusta ehkäisevä ruokavalio sisältää runsaasti kananmunia, naudanlihaa, lammasta, voita ja kypsennettyjä kasviksia", näin kirjoittaa Nutrition Division of the United Nations:in tuonaikainen johtaja. Brillat-Savarinilla oli sama resepti jo vuonna 1825.

Paradoksaalisesti juuri Ancel Keys esitti väittämän vähärasvaisen ruokavalion terveellisyydestä 50-luvulla teoriassaan, jossa hän esitti että ruokavalion rasva nostaa kolesteroliarvoja ja aiheuttaa sydäntauteja. Seuraavan parinkymmenen vuoden aikana tieteellinen todistusaineisto jäi kuitenkin kiusallisen monitulkintaiseksi. Asia ei suinkaan vahvistunut tieteen avulla vaan kuvioihin astui politiikka. Tammikuussa 1977 George McGoverninin johtama senaatin komitea julkaisi Yhdysvaltalaiset ruokavaliosuositukset, jossa opastettiin jenkkejä pienentämään merkittävästi rasvan saantia ruokavaliosta, jotta oletetut "tappajataudit" eivät yleistyisi. Huipentumana vuonna 1984 National Institutes of Health virallisesti suositteli, että kaikki yli kaksivuotiaat amerikkalaiset vähentäisivät rasvan kulutusta. Tuohon aikaan rasvasta oli tullut "liukas tappaja"; Center for Science for Public Interest:in sanoin, ja aitoamerikkalainen pekoni ja munat -aamiainen sai väistyä murokulhon, rasvattoman maidon, appelsiinimehun ja mielellään voitelemattoman paahtoleivän tieltä. Melkoinen annos puhdistettuja hiilihydraatteja.

Seuraavina vuosina N.I.H käytti useita satoja miljoonia dollareita pyrkimyksenään osoittaa rasvansyönnin ja sydänsairauksien välisen yhteyden, ja toisin kuin saattaisi luulla, epäonnistui pyrkimyksissään. Viisi päätutkimusta ei vahvistanut yhteyttä. Kuudes tutkimus, joka maksoi yli 100 miljoonaa dollaria, päätyi siihen lopputulokseen, että kolesterolin alentaminen lääkehoidolla saattoi ehkäistä sydänsarauksia. N.I.H:n johto päätti hypätä uskon voimalla. Basil Rifkind, joka johti ko. tutkimuksia N.I.H:ssa, kuvaili päättelyketjua tähän tapaan: rasvan syönnin vähentämisen terveysvaikutuksia ei oltu kyetty osoittamaan. Mutta jos kolesterolia alentava lääkitys saattoi ehkäistä sydänkohtauksia, täytyi myös vähärasvaisen, kolesterolia alentavan ( ! : kääntäjän huomautus) ruokavalion toimia samoin. "Tämä on epätäydellinen maailma", Rifkind totesi minulle. "Lopullinen tieto on saavuttamattomissa, niinpä teemme parhaamme saatavilla olevalla tiedolla".

Jotkut parhaista tiedemiehistä olivat eri mieltä low-fat -logiikasta ja huomauttivat, että tällaiset uskonhypyt eivät kuulu kunnon tieteeseen, mutta heidät jätettiin tehokkaasti huomiotta. Pete Ahrens, jonka johtama Rockefeller-yliopiston laboratorio oli tehnyt perustutkimusta kolesterolimetaboliasta, kertoi McGovernin komitealle, että ihmiset reagoivat yksilöllisesti vähärasvaiseen ruokavalioon. Ei ollut tieteellisesti todettavissa kuka hyötyy ja kenelle ruokavaliosta on haittaa, pikemminkin kysymys on arpapelistä. Phil Handler, myöhemmin National Academy of Sciencen puheenjohtaja, kertoi kongressille samansuuntaisista tuloksista. Millä oikeudella valtionhallinto ehdottaa, että tavallisten amerikkalaisten tulisi aloittaa jättimäinen ravitsemuskokeilu itsellään, näin vähin perustein siitä että muutoksella on suotuisia vaikutuksia ?, Handler kysyi.

Tästä huolimatta N.I.H laski liikkeelle low-fat -doktriinin ja yhteiskunta hoiteli loput. Elintarviketeollisuus alkoi nopeasti tuottaa tuhansia vähärasvaisia tuotteita, jotta uudet suositukset voitiin täyttää. Rasva poistettiin kekseistä, sipseistä ja jogurteista. Ongelmana oli, että rasva piti korvata jollakin yhtä maistuvalla ja makuhermoja kutkuttavalla - tämä tarkoitti yleensä sokeria muodossa tai toisessa. Samaan aikaan kokonainen teollisuuden haara syntyi kehittelemään rasvan korvikkeita ja näistä Procter & Gamblen Olestra oli ensimmäinen. Koska näiden vähärasvaisten lihatuotteiden, juustojen, snacksien ja keksien piti kilpailla satojen tuhansien tuotteiden markkinoilla Yhdysvalloissa, elintarviketeollisus käytti markkinoinnin keinoja vähärasvaisen ruokavalion viestin levittämiseen.

Nykyisin vain harvat tutkijat kieltävät sen, että vähärasvaisen ruokavalion idea on yliyksinkertaistettu, vähintäänkin siksi, että se jättää huomiotta sen tosiseikan että tyydyttymättömät rasvat, kuten oliiviöljy, ovat suhteellisen terveellisiä. Ne nostavat veren hyvää kolesterolia (HDL) ja alentavat pahaa (LDL), erityisesti verrattuna hiilihydraatteihin, Kun korkea LDL-pitoisuus nostaa sydäntautiriskiä, korkeampi HDL pienentää sitä
(vrt. Interheart, jossa näitä peruskolesteroliarvoja ei listata enää lainkaan sydäntautiriskien listalla, kääntäjän huomautus).

Tämä tarkoittaa myös sitä, että edes tyydyttyneet, nk. pahat rasvat, eivät ole niin tuhoisia terveydelle, kuin saattaisi kuvitella. Ne kyllä nostavat veren pahaa kolesterolia, mutta samalla ne nostavat myös hyvää kolesterolia. Willetin sanoin maidon, voin ja juuston vaihtamisesta jalostettuun tärkkelykseen on hyvin vähän tai ei lainkaan terveydellistä hyötyä.

Mutta asiat muuttuvat yhä oudommiksi. Vähärasvaisten ruokavalioiden suosion aikana enemmän tai vähemmän kuolemanvaarallisiksi todetut ruoat osoittautuvat kohtalaisen hyödylliseksi, jos tarkastellaan niiden rasvakoostumusta. Yli kaksi kolmannesta (Finelissä vähän eri lukuja) naudan sisäfilepihvin rasvasta on sellaista, että se parantaa kolesteroliprofiilia ainakin verrattuna vieressä kököttävään uuniperunaan; on totta, että loppu nostaa LDL-pitoisuutta, pahaa kolesterolia, mutta samalla myös HDL:ää. Sama pätee myös ihraan (tästä Fineli on yhtä mieltä, kääntäjän huomautus). Jos laskeskelet vähäsen, voit tehdä uskomattomalta kuulostavan päätelmän: ihraa voi syödä vaikka suoraan purkista ja sydänsairauksien riski se vain pienenee.

Olennaisen tärkeä esimerkki siitä miksi vähärasvaisen ruokavalion suositukset ovat yliyksinkertaistettuja, liittyy vähärasvaisten ruokavalioiden vaikutukseen veren triglyseridiarvoihin. 60-luvun lopulla tutkijat osoittivat, että korkeat veren triglyseridiarvot olivat sydäntautipotilailla vähintään yhtä yleisiä kuin korkeat LDL-pitoisuudet, ja lisäksi osoitettiin vähärasvaisten, korkeahiilihydraattisten ruokavalioiden nostavan veren triglyseridiarvoja, alentavan HDL-arvoja ja korostavan niinkutsuttua metabolista oireyhtymää (syndrome X) (Gerry Reaven, endokrinologi Stanfordin yliopistosta). Metabolisella oireyhtymällä tarkoitetaan joukkoa tekijöitä, jotka voivat johtaa sydänsairauksiin ja kakkostyypin diabeteksen puhkeamiseen.

Reaven joutui vakuuttelemaan esimiehiään vuosikymmenen siitä, että metabolinen oireyhtymä on varteenotettava terveysriski, osittain siksi, että samalla on hyväksyttävä se tosiasia, että vähärasvaiset ruokavaliot lisäävät sydäntautien riskiä noin kolmanneksella väestöstä. "Toisinaan toivoimme, että ilmiö vain häviäisi, koska kukaan ei tiennyt, miten siihen pitäisi suhtautua", sanoi Robert Silverman, NIH:n tutkija vuoden 1987 NIH:n konferenssissa. Suuret proteiinimäärät voivat vaurioittaa munuaisia. Suuret rasvamäärät taas sydäntä. Nyt Reaven kieltää syömästä runsaasti hiilihydraatteja. Jotainhan meidän täytyy syödä.

Varmastikin jokainen, joka osallistui ruokavalio-ohjeiden laatimiseen toivoi amerikkalaisten yksinkertaisesti syövän vähemmän roskaruokaa. Mutta tosielämässä tärkkelyksen ja puhdistettujen hiilihydraattien kulutus vain kasvoi, sillä kaloria kaloriin verraten hiilihydraatit ovat elintarviketeollisuudelle edullisimpia tuottaa ja niitä voidaan myydä suuremmalla katteella. Niitä myös halutaan syödä. Harva alle 50 vuotias suosii parsakaalia keksin tai makeutetun jogurtin sijaan.

Kaikkien uudistajien olisi hyvä olla tietoisia tahattomien seuraamuksien laista, sanoo Alan Stone, henkilöstöjohtaja McGovern:in senaatin komitesta. Stone kertoi saaneensa aavistuksen siitä, miten teollisuus tulisi suhtautumaan uusiin ruokavaliosuosituksiin siihen aikaan, kun ne ensimmäisen kerran esiteltiin. Ekonomisti veti hänet syrjään ja antoi pienen oppitunnin terveellisen ruokavalion markkinateoriasta. Hän sanoi, että kun markkinoille tuodaan uusi tuote, jolle annetaan iskevä nimi ja panostetaan markkinointiin, koko markkina voidaan helposti vallata ja kilpailijat ovat tämän jälkeen haastajan asemassa. Tätä ei voi tehdä hedelmillä ja kasviksilla. Omenaa ei voi erottaa omenasta.

Ravitsemustutkijat yrittivät myös ujuttaa tieteeseen sen käsityksen, että hiilihydraatit ovat ihanteellinen ravintoaine. Jo liki vuosisadan ajan on tiedetty, että rasvassa on yhdeksän kaloria grammassa, kun taas hiilihydraateissa ja proteiinissa neljä, lihavuustutkimuksessa tätä pidettiin pitkään merkityksettömänä. Nyt siitä tuli vähärasvaisten ruokavaliosuositusten tärkein puolustusasema: vähennä ruokavaliostasi kaloritiheintä osuutta ja paino putoaa. Vuonna 1982 J.P. Flatt, Massachusettsin yliopiston biokemisti, julkaisi tutkimuksen, jonka mukaan normaaliruokavaliota noudattamalla on äärimmäisen harvinaista, että hiilihydraatit muuttuvat rasvaksi ja varastoituvat kehoon. Media ja monet tieteenharjoittajat tulkitsivat tutkimuksen väärin: hiilihydraattien syöminen ylimääräistenkään ei voi lihottaa. Tästä ei ole kysymys, Flatt sanoo. Mutta virhetulkinta alkoi elää omaa elämäänsä, sillä se resonoi yleisen käsityksen kanssa siitä, että rasva lihottaa ja hiilihydraatit ovat harmittomia.

Lopputuloksena amerikkalaisen ruokavalion tärkeimmät trendit 70-luvun lopun jälkeen ovat olleet rasvan suhteellisen osuuden pienentyminen ja voimakkaasti kasvanut hiilihydraattien kulutus (Judith Putnam, U.S.D.A.:n maatalousekonomisti). Tarkalleen ottaen vuosittainen viljatuotteiden kulutus on kasvanut 30 kiloa henkeä kohden, ja kaloripitoisten makeutusaineiden (pääasiassa maissisiirappi) kulutus 15 kiloa. Samaan aikaan kokonaiskalorien määrä on kasvanut: kulutus ylittää suositukset 400 kcal päivittäin.

Jos nämä trendit pitävät paikkansa niin ylipainoepidemia voidaan varmasti selittää sillä, että amerikkalaiset syövät kaloreita enemmän kuin koskaan - ylimääräiset kalorithan ovat loppujen lopuksi ylipainon syy. Nämä ylimääräiset kalorit ovat ennen kaikkea hiilihydraatteja. Mutta miksi tilanne on muuttunut?

Endokrinologia 101 tarjoama vastaus on se, että olemme yksinkertaisesti nälkäisempiä kuin 70-luvulla ja syy tähän on pikemminkin fysiologinen kuin psykologinen. Aikaisemmassa rasva-kolesterolikeskustelussa huomiotta jätetty tekijä on se, miten hiilihydraatit vaikuttavat verensokeriin ja insuliiniin. Itse asiassa tämä tekijä on varsin ilmeinen syyllinen ja siksi Atkins ja muut alakarppitohtorit törmäsivät siihen jo varhain.

Insuliinin ensisijainen tehtävä on säädellä veren sokeripitoisuutta. Hiilihydraatit pilkkoutuvat elimistössä lyhyiksi sokerimolekyyleiksi ja kuljettuvat verenkiertoon. Haima vapauttaa insuliinia, joka kuljettaa veren sokerin lihaksiin ja maksaan polttoaineeksi. Tästä syystä hiilihydraateilla on merkittävä vaikutus insuliiniin, rasvalla sitä ei ole. Ja koska ykköstyypin diabetes johtuu insuliinin puutteesta, lääketieteilijät uskoivat 20-luvulta lähtien, että ainoa insuliiniin liittyvä haitta on se, että sitä ei ole riittävästi.

Mutta insuliini kontrolloi rasva-aineenvaihduntaa. Rasvaa ei voida varastoida kehoon ilman sitä. Ajattele insuliinia katkaisijana. Kun katkaisija on päällä, muutaman tunnin ajan ruokailun jälkeen, hiilihydraatteja käytetään energiantuotantoon ja ylimääräiset kalorit varastoidaan rasvaksi. Kun katkaisija on pois päältä insuliinin poistuttua verenkierrosta, elimistö käyttää rasvaa polttoaineena. Siis kun insuliinitasot ovat matalalla, varastorasvaa käytetään energiaksi, mutta näin ei käy silloin kun insuliinitasot ovat korkealla.

Tässä kohtaa asiat mutkistuvat. Lihavan ihmisen haima tuottaa enemmän insuliinia joka aterialla ja insuliiniresistenssin syntymisen todennäköisyys kasvaa. Insuliiniresistenssi on metabolisen oireyhtymän taustalla. Solujen reaktiokyky insuliiniin heikkenee ja verensokerin kurissa pitämiseen tarvitaan yhä suurempia määriä. Kun paino nousee, lisääntynyt insuliini tekee rasvan varastoinnista entistä helpompaa  ja polttamisesta vaikeampaa. Insuliiniresistenssi vuorostaan vaikeuttaa varastointia, painon pitäisi siis pysyä kurissa. Mutta insuliiniresistenssi voi saada haiman tuottamaan entistä enemmän insuliinia ja tästä voi alkaa kierre. Mistä kaikki alkaa? Ylipainosta, kohonneista insuliinitasoista vai insuliiniresistenssistä? Tämä on muna-kana -tyyppinen ongelma, jota ei ole pystytty ratkaisemaan.

Insuliini vaikuttaa myös nälkäisyyden tunteeseen, tosin lopullisesta vaikutuksesta ollaan eri mieltä. Toisaalta insuliini voi vaikuttaa epäsuorasti näläntunteeseen alentamalla verensokeria, mutta kuinka alas verensokerin täytyy laskea, ennen kuin nälkä alkaa tuntua? Tätä ei tiedetä. Toisaalta insuliini vaikuttaa aivoissa suoraan ja hillitsee nälän tunnetta. Michael Scwartz, endokrinologi Washingtonin yliopistosta selittää asian seuraavalla tavalla. Insuliinin ruokahalua hillitsevä vaikutus toimii normaalisti vastapainona insuliinin roolille rasvan varastoinnissa. Toisin sanoen, jos paino nousee, insuliinin tuotanto aterioiden yhteydessä nousee ja tästä johtuen ruokahalu pienenee, tästä taas seuraa vähäisempi syöminen ja painon putoaminen.

Scwartz esittää kuitenkin yksinkertaisen mekanismin, joka voisi heittää tämän itsesäätelyjärjestelmän raiteiltaan: mitä tapahtuu, jos aivot menettävät insuliiniherkkyytensä samaan tapaan kuin rasvakudos ja lihakset, kun insuliinia tulvii niihin? Nyt lihomisesta seuraava insuliinintuotanto ei vaikutakaan ruokahalua hillitsevästi, koska aivot eivät enää rekisteröi insuliinitason nousua. Lopputuloksena on tila, jossa lihominen on miltei väistämätöntä ja hiilihydraatti-insuliiniyhteys on tässä tilassa pääroolissa. Scwartz uskoo näin voivan tapahtua, mutta tieteellistä näyttöä asiasta ei vielä ole. "Tämä on hypoteesi, joka pitää tutkia".

David Ludvig, endokrinologi Harvardista puolestaan väittää, että insuliinin suora vaikutus verensokeriin tekee tepposet. Kun diabeetikko saa liikaa insuliinia, seuraa veren sokeritasojen putoaminen ja raivoisa nälkä. Lisääntyneestä syömisestä seuraa painon nousu ja insuliini tehostaa rasvan varastointia. Sama ilmiö voidaan todeta koe-eläimillä. Näin tapahtuu myös silloin, kun syödään runsaasti hiilihydraatteja, erityisesti sokeria ja tärkkelystä, siis perunaa, riisiä tai jauhotuotteita, vaikkapa vaaleaa leipää. Nämä ovat korkean glykeemisen indeksin hiilihydraatteja, jotka imeytyvät verenkiertoon nopeasti. Tuloksena on terävä piikki verensokerissa ja insuliinin tuotannon käynnistyminen muutamassa minuutissa. Insuliini varastoi veren sokerin ja muutamassa tunnissa veren glukoosipitoisuus on alempana kuin se oli ennen ruokailua. Keho kuvittelee polttoaineen olevan lopussa, mutta veren insuliinitasot ovat edelleen korkealla ja estävät rasvanpolton. Tuloksena on nälkä ja himo hiilihydraattipitoiseen ruokaan. Tämäkin kierre johtaa helposti ylipainoon.

Käsite glykeeminen indeksi ja ajatus siitä, että tärkkelykset imeytyvät verenkiertoon jopa nopeammin kuin sokerit, syntyi 70-luvun lopussa, mutta niillä ei ollut vaikutusta terveyssuosituksiin siksi, että ne olivat ristiriidassa nykyisten suositusten kanssa. Glykeemisen indeksin hyväksymisen myötä olisi hyväksyttävä myös se, että tärkkelyspitoiset ruoka-aineet, joita suositellaan syötäväksi 6-11 annosta päivässä, ovat elimistössä samanarvoisia sokerien kanssa. Tästä näkökulmasta nuo elintarvikkeet eivät vaikuta erityisen tervellisiltä. Parempi vaihtoehto kuin hyväksyä rasvat osaksi ruokavaliota oli katsoa sokerinkulutusta läpi sormien. Onhan se sentään rasvatonta...

Sokeri ja maissisiirappi, joiden pääasiallinen lähde ovat virvoitusjumat, mehut, valmiit teejuomat ja urheilujuomat, muodostavat yli 10 prosenttia kokonaisenergian saannista. 80-luvulla yleistyivät jättikokoiset juomat - sokeripommeja, mutta täysin rasvattomia. Verensokerin heilahtelujen ja insuliinintuotannon kannalta nämä liukoiset hiilihydraatit saattavat olla pahimpia mahdollisia. Sokerittomien juomien markkinaosuus on alle neljännes virvoitusjuomamarkkinasta.

Glykeemisen indeksin perusajatus on se, että mitä pidempään hiilihydraattien imeytyminen kestää, sitä pienempi on vaikutus verensokeriin ja insuliiniin. Hitaita hiilihydraatteja sisältävät ruoat ovat siten tervellisempiä. Korkeimman glykeemisen indeksin elintarvikkeita ovat yksinkertaiset sokerit, tärkkelys ja jauhoista valmistetut elintarvikkeet. Vihreät kasvikset, pavut, ja kokojyvätuotteet aiheuttavat paljon hitaamman nousun veren sokeritasossa siksi, että ne sisältävät kuitua, imeytymätöntä hiilihydraattia, joka hidastaa sokereiden imeytymistä ja alentaa ruoan glykeemistä indeksiä. Proteiini ja rasva toimivat ruokavaliossa samoin ja tästä seuraa, että rasvasta voi olla etua - näkökulma, joka ei vieläkään ole saanut yleistä hyväksyntää. Glykeemisen indeksin periaatteesta voidaan johtaa myös se, että metabolinen oireyhtymä, sydänsairaudet, kakkostyypin diabetes ja ylipaino ovat kaikki seurauksia tärkkelys- ja sokeripitoisen ruoan syömisestä johtuvien jatkuvien insuliinipurskeiden pitkäaikaisvaikutuksista. Ajatus näyttää muodostavan eräänlaisen yhdistävän kenttäteorian näille kroonisille sairauksille, mutta tämän teorian on hankala elää rinnan vähärasvaista ruokavaliota suosittelevan teorian kanssa.

Ludwig on käyttänyt lasten lihavuusklinikalla matalan glykeemisen indeksin periaatteisiin nojaavaa ruokavaliota lasten ja nuorten hoidossa nyt jo viiden vuoden ajan. Hän ei suosittele Atkinsin dieettiä, sillä hän uskoo niin matalahiilihydraattisen lähestymistavan olevan turhan rajoittava, sen sijaan hän suosittelee potilailleen puhdistettujen hiilihydraattien ja tärkkelyksen korvaamista kasviksilla, palkokasveilla ja hedelmillä. Matalaan glykeemiseen indeksiin perustuva ruokavalio onkin suhteellisen helposti yleisesti hyväksyttävissä, vaikka se on perinteisiä dieettiruokavalioita runsasrasvaisempi. Hänen klinikalleen on tällä hetkellä yhdeksän kuukauden jonotuslista. Vasta viime aikoina Luvig sain NIHn vakuutettua siitä, että tällainen ruokavalio on tutkimisen arvoinen. Hänen kolme ensimmäistä suurempaa tutkimussuunnitelmaansa hylättiin Yhdysvalloissa; tämä saattaa selittää, miksi aiheeseen liittyvää tutkimusta on tehty lähinnä Kanadassa ja Australiassa. Huhtikuussa Ludwig sai tosin 1,2 miljoonaa dollaria N.I.H:lta tutkimukseen, jossa verrataan matalan glykeemisen indeksin ruokavaliota perinteiseen vähärasvaiseen ruokavalioon. Tämä tutkimus saattaa ratkaista osin väittelyä insuliinin roolista ylipainoisuudessa, vaikkakin kunnioitettava Robert Atkins keksikin asian jo aikaisemmin.

71-vuotias Atkins, valmistunut Cornellin lääketieteellisestä yliopistosta, sanoo kokeilleensa erittäin vähähiilihydraattista ruokavaliota vuonna 1963, luettuaan ruokavaliosta Journal of the American Medical Association -julkaisusta. Hän laihtui vaivatta, sai valaistuksen ja muutti aloittelevan Manhattanilla sijaitsevan sydänpraktiikkansa menestyväksi ylipainoklinikaksi. Hän etääntyi koko lääketieteellisestä yhteisöstä kertomalla lukijoilleen, että nämä saivat syödä rasvaa ja proteiinia mielin määrin niin kauan kuin hiilihydraattien määrä pysyy erittäin pienenä tai nollassa. Paino putoaa, koska insuliinitaso pysyy alhaisena, nälkä ei vaivaa ja rasva palaa vaivatta. Atkins huomautti myös, että tärkkelys ja sokerit ovat joka tapauksessa haitallisia, koska ne nostavat triglyseridiarvoja, jotka ovat puolestaan merkittävämpi riskitekijä sydänsairauksille kuin kolesteroli.

Atkinsin dieetti oli samaan aikaan vaihtoehtohypoteesin äärimmäinen ilmentymä ja rasva-hiilihydraattiväittelyn taistelutanner seuraavien vuosien aikana. Kolmenkymmenen vuoden puoskarisyytösten jälkeen ylipainoasiantuntijat ovat huomanneet hankalaksi jättää huomiotta käytännön todistusaineiston siitä, että Atkinsin ruokavalio tekee juuri sen minkä lupaa. Tarkastellaanpa esimerkkinä Albert Stunkardia. Hän on yrittänyt hoitaa ylipainoisia puolen vuosisadan ajan, mutta hän kertoi saaneensa Atkins-herätyksen vähän aikaa sitten, kun hän sai selville sairaalansa radiologin pudottaneen painoa 30 kiloa Atkinsin dieetillä. Kaikki nuoret miehet näyttivät olevan Atkinsin dieetillä, hän sanoo. Niinpä päätimme tutkia asiaa. Kun kysyin 30 vuotta sitten Stunkardilta onko hän, tai kukaan hänen kollegoistaan harkinnut tutkivansa Atkinsin dieettiä, vastaus oli kielteinen: Atkinsia pidettiin ääliönä, joka oli vain keksinyt tavan tehdä helppoa rahaa. Tämä ei rohkaissut ihmisiä ottamaan Atkinsia riittävän vakavasti jotta asiaa olisi kannattanut tutkia.

Itse asiassa, kun American Medical Association julkaisi murskakritiikkinsä Atkinsin dieetistä maaliskuussa 1973, kritiikissä myönnettiin, että ruokavalio saattoi toimia, mutta mitään kiinnostusta selvittää syytä ruokavalion toimivuuteen ei osoitettu. 60-luvulla asiaa tutkittiin jonkin verran, mutta johtopäätös oli se, että Atkins-tyyppiset dietit ovat vähäkalorisia ruokavalioita valepuvussa: kun pasta, leipä ja perunat jätetään pois ruokavaliosta, on vaikeaa syödä lihaa, kasviksia ja juustoa niin paljon että kalorivaje täyttyy.

Kuitenkin kysymys siitä, miten tällaiset vähäkaloriset ruokavaliot sitten hillitsevät näläntunnetta oli herännyt. Atkins väitti juuri näläntunteen hallintaa ruokavalionsa tunnusmerkilliseksi piirteeksi. Yhden ratkaisun tarjosi Endokrinologia 101: rasva ja proteiini ovat kylläiseksi tekeviä ja kun verensokeri ei hiilihydraattien puutteessa heittele, kylläisyyden tunne pysyy. Toinen mahdollinen vastaus on se, että Atkinsin dietti on ketogeeninen ja vaikuttaa sitä kautta nälän tunteeseen. Insuliinitasot putoavat ruokavaliolla niin alhaisiksi, että keho vaipuu ketoosiin, samanlaiseen tilaan, jossa se on paastotessa tai nälänhädässä. Lihakset ja kudokset polttavat rasvaa energiaksi, samoin myös aivot, tosin ne käyttävät hyväkseen rasvasta maksassa pilkottuja ketoaineita. Atkinsin mukaan ketoosi on ilmeinen tapa tuupata laihtuminen käyntiin. Hän tapasi myös sanoa, että ketoosi tuottaa hyvin energisen tilan, paremman kuin seksi, ja joutui tästä lausumastaan pilkan kohteeksi. Väistämätön kritiikki Atkinsin dieettiä kohtaan oli väite siitä, että ketoositila on vaarallinen ja sitä tulee välttää kaikin keinoin.

Kun haastattelin ketoosiasiantuntijoita, he kuitenkin puolustivat Atkinsia yhdessä linjassa ja toivat esille ajatuksen siitä, että lääketieteessä ja mediassa ketoosi sekoitetaan ketoasidoosiin, ketoositilan tyyppiin, joka ilmenee hoitamattomassa diabeteksessa ja saattaa olla hengenvaarallinen. "Lääkärit pelkäävät ketoosia", sanoo Richard Veech, N.I.H:n tutkija, joka opiskeli lääketiedettä Harvardissa ja väitteli tohtoriksi Oxfordin yliopistossa Nobel-palkitun Hans Krebsin johdolla. "He ovat huolissaan diabetekseen liittyvästä ketoasidoosista. Mutta ketoosi on normaali fysiologinen tila. Väittäisin, että se on ihmisen luonnollinen tila. Se, että joka nurkalla on McDonald´s, ei ole luonnollista. Nälkiintyminen on."

"Yksinkertaistettuna, ketoosi on evoluution vastine varastointigeenille. Evoluution kautta ihminen on ehkä kehittynyt sellaiseksi, että rasva varastoituu tehokkaasti ravinnonpuutteen varalle", sanoo Veech,"mutta myös ketoosi on evoluution tulos, se auttaa käyttämään varastoidun rasvan hyväksi silloin kun sitä tarvitaan. Ketonit eivät ole myrkkyä, kuten lehdistö niihin usein viittaa, vaan ne saavat kehon toimimaan tehokkaammin ja tarjoavat aivoille varapolttoainelähteen". Veech sanoo ketoneja "taianomaisiksi" ja on osoittanut, että sekä sydän, että aivot toimivat 25% tehokkaammin ketoneilla, kuin glukoosilla.

Yli kolmenkymmenen vuoden ajan Atkins väitti dieettinsä toimivan ja olevan turvallinen. Todennäköisesti kymmenet miljoonat amerikkalaiset ovat sitä kokeilleet, mutta ravitsemustutkijat, lääkärit ja terveysviranomaiset sekä kaikki muut sydänsairauksista huolestuneet väittivät ruokavalion voivan tappaa ja osoittivat hyvin vähän jos ollenkaan mielenkiintoa selvittää, kuka on loppujen lopuksi oikeassa. Tämän jakson aikana vain kaksi yhdysvaltalaista tutkijaryhmää tutki ruokavaliota tai julkaisi tuloksia siitä. 70-luvun alussa J.P. Flatt ja Harvardin George Blackburn esittelivät proteiinia säästävän mukaillun paaston (PSMF), joka oli tarkoitettu leikkausten jälkeiseen hoitoon ja sitä testattiin vapaaehtoisilla ylipainoisilla. Blackburn, josta myöhemmin tuli American Society of Clinical Nutrition:in puheenjohtaja, kuvaili ruokavaliotaan "Atkinsin dieetiksi ilman ylimääräistä rasvaa" ja hän kertoi joutuneensa antamaan ruokavaliolleen keksaistun nimen, jotta se olisi otettu vakavasti. Ruokavalio koostui vähärasvaisesta lihasta, kalasta ja linnunlihasta, täydennettynä vitamiineilla ja mineraaleilla. "Ihmiset rakastivat sitä", Blackburn muistelee. "Koeryhmä laihtui merkittävästi. Jouduimme hätistelemään innokkaita koehenkilöitä pesäpallomailalla". Blackburn hoiti onnistuneesti satoja potilaita seuraavan vuosikymmenen aikana ja julkaisi joukon kirjoituksia, jotka jätettiin huomiotta. Kun ylipainoiset Uuden Englannin asukit kääntyivät ruokavaliota hillitsevien lääkkeiden puoleen 80-luvun puolivälissä, hän luovutti. Hän haki NIH:lta apurahaa suosittujen dieettien tukimiseen, mutta hakemus hylättiin.

Toinen, lokakuussa 1980 julkaistu tukimus tehtiin George Washington -ylipiston Medical Centerissä. Kaksi tusinaa ylipainoista vapaaehtoista suostui noudattamaan Atkinsin diettiä kahdeksan viikon ajan. Tutkimushenkilöt laihtuivat keskimäärin 8,5 kiloa ilman merkittäviä sivuvaikutuksia, tosin LDL-arvot kohosivat. Tutkijat, joita johti John LaRosa, päättelivät, että 8,5 kilon painonpudotus kahdeksassa viikossa olisi todennäköisesti tapahtunut millä tahansa ruokavaliolla, sillä tulokseen vaikutti "uutuudenviehätys uuden kokeilemisesta tutkimusolosuhteissa", eivätkä jatkaneet tutkimusta edelleen.

Nyt tutkijat ovat viimein päättäneet, että Atkinsin dieetti ja muut vähähiilihydraattiset ruokavaliot on tutkittava siitä huolimatta että American Heart Association suosittelee vähäkalorista ja vähärasvaista ruokavaliota. Selittääkseen motivaatiotaan nousee usein esiin jompi kumpi seuraavasta kahdesta tarinasta. Eräät kertovat Stunkardin tapaan tuntevansa jonkun, joka on laihtunut merkittävästi Atkinsin dieetillä ja epäilyistä huolimatta on myös onnistunut pitämään painonsa kurissa. Toiset tutkijat sanovat turhautuneensa omaan kyvyttömyyteen auttaa lihavia potilaita, tutustuneensa vähähiilihydraattisiin ruokavalioihin ja päättäneet Endokrinologia 101:n tarjoamien selitysten olevan vakuuttavia. "Lääkärinkoulutuksen saaneena minut oli opetettu pilkkaamaan Atkinsin dieetin tyyppisiä ruokavalioita", sanoo Linda Stern, sisätautilääkäri philadelphialaisesta sairaalasta, "mutta päätin itse kokeilla. Dieetti toimi loistavasti. Ja niinpä päätin, että kenties voin tarjota tätä potilailleni".

NIH ei ole rahoittanut yhtäkään näistä tutkimuksista ja yhtäkään ei ole vielä julkaistu. Mutta tuloksista on raportoitu konferensseissa  mm. tutkijat Schneiderin lastensairaalasta Long Islandilta, Duke -yliopisto ja Cincinnatin yliopisto, sekä Sternin ryhmä Philadelphiasta. Lisäksi on mainittava vielä tutkimus, jonka Stunkard toi esiin, johtajina Gary Foster, Pennsylvanian yliopistosta, Sam Klein, Washingtonin yliopiston ravitsemusyksikön johtaja ja Jim Hill, ravitsemusyksikön johtaja Coloradon yliopistosta. Tulokset näistä kaikista viidestä tutkimuksesta ovat huomattavan yhdensuuntaisia. Atkinsin ruokavalion jotain versiota noudattavat koehenkilöt ylipainoisista nuorista 12 viikkoa kestävällä dieetillä (Scneider) keskimäärin 140-kiloisiin aikuisiin kuusi kuukautta kestävällä dieetillä (Stern) laihtuivat kaksi kertaa niin paljon, kuin koehenkilöt vähärasvaisella, vähäkalorisella dieetillä.

Kaikissa viidessä tutkimuksessa kolesteroliarvot paranivat samaan tapaan molemmilla dieeteillä, mutta triglyseridiarvot olivat merkittävästi alempia Atkinsin dieettiä noudattavilla. Vaikka tutkijat ovatkin varovaisia myöntämään asiaa, näyttää siltä, että sydäntautiriskiä voi pienentää palauttamalla rasvan ruokavalioon ja poistamalla tärkkelyksen ja puhdistetut hiilihydraatit. "Luulenpa, että kun tämä asia myönnetään, se ravistelee ajatusmalleja lihavuudesta ja metaboliasta rankasti", sanoo Stunkard.

Tutkimusten myötä saatamme saada vastauksia siihen, miksi lihomme ja johtaako lihomiseen yhteiskunnalliset tekijät vai ruokavalikoima. Ensimmäistä kertaa NIH rahoittaa suosittuja dieettejä käsittelevää vertailevaa tutkimusta. Foster, Klein ja Hill ovat saaneet NIH:lta yli 2,5 miljoonaa viisivuotista Atkinsin dieettiä käsittelevää tutkimusta varten, tutkimukseen osallistuu 360 ylipainoista koehenkilöä. Harvardissa Willett, Blackburn ja Penelope Greene ovat saaneet rahoitusta Atkins-säätiöltä vertailevaa tutkimusta varten.

Terveysviranomaisilla saattaa kuitenkin olla käsissään poliittinen ongelma nyt kun kliininen tutkimus on löytänyt Atkinsin ja runsasrasvaiset, vähähiilihydraattiset ruokavaliot. 25 vuotta sitten tehdyn uskonhypyn ja vähärasvaisen ruokavalion periaatteen esittelemisen jälkeen on varsin vähän liikkumatilaa vastakkaisille teorioille tai mielipiteenmuutoksille. Tässä valossa Sam Kleinin kokemukset on hyvä ottaa huomioon. Klein on valittu puheenjohtajaksi North American Association for the Study of Obesity:yn, hän on tiedeyhteisön arvostettu jäsen. Tästä huolimatta hän kuvaili äskeistä kokemustaan Atkinsin dieettiä koskevasta keskustelusta lääketieteellisessä konferenssissa oppimiskokemuksena. Olen vaikuttunut yleisönä olevien akateemikkojen raivosta. Heidän reaktionsa on "Kuinka edes kehtaat esittää dataa Atkinsin dieetistä !"

Vihamielisyys johtuu ensisijaisesti pelosta: mitä tapahtuu, jos amerikkalaiset ryntäävät massoina kokeilemaan ruokavaliota, joka intuitiivisesti vaikuttaa vaaralliselta, ja jonka toiminnasta tai turvallisuudesta ei ole pitkäaikaisia tutkimuksia? Tämä on oikeutettua pelkoa. Oman tutkimukseni aikana olen viettänyt aamuni paikallisessa kahvilassa tuijotellen lautasellista munakokkelia ja makkaraa, vakuuttuneena siitä, että tavalla tai toisella ne vielä tukkivat suoneni.

20 vuoden rasvahysterian jälkeen on vaikea nähdä ravitsemustieteen maailmaa muulla tavalla. Olen oppinut, että vähärasvaiset ruokavaliot eivät toimi kliinisissä kokeissa eivätkä tosielämässä, eivätkä myöskään omassa elämässäni. Olen lukenut lehdistä, että 20 vuotta rasvavalistusta ei ole onnistunut laskemaan sydäntautilukuja tässä maassa ja että se on ehkä saattanut sen sijaan lihavuuden ja kakkostyypin diabeteksen lukemat jyrkkään nousuun. Olen haastatellut tukijoita, joiden tietokonemallit ovat laskeneet, että vähentämällä tyydyttyneen rasvan osuuden suositellulle tasolle todennäköinen elinikäni nousee vain muutamalla kuukaudella, jos senkään vertaa. Olen jopa laihtunut merkittävästi - ja suhteellisen helposti jättämällä kokeiluluontoisesti hiilihydraatit pois ruokavaliosta. Silti voin katsella lautasella makaavaa munakokkelia ja makkaraa kuvitellen lihovani saman tien ja saavani kaupan päälle sydänsairauden  - kyseessä on ilmeisesti toipumisvaiheeseen liittyvä ongelma, jota tiede ei vielä ole keksinyt kuvailla. Tieto siitä, että Atkinsilla on ollut sydänongelmia ei helpota asiaa lainkaan, huolimatta siitä että hän on vakuuttanut, ettei näillä sydänvaivoilla ole yhteyttä ruokavalioon.

Luulenpa, että ravitsemustieteilijät, tutkijat ja lääkärit ovat kohta tässä samassa mielentilassa kun rasva-hiilihydraattikeskustelu etenee. He saattavat tulla samoihin lopputuloksiin, mutta todisteiden kilpailevan hypoteesin puolesta on oltava poikkeuksellisen vakuuttavia. Tällaista käännöskohtaa saattaa olla kohtaamassa John Farguhar, joka on terveystutkimuksen ja -politiikan professori Stanfordin yliopistossa ja työskennellyt alalla yli 40 vuotta. Kun haastattelin Farguharia huhtikuussa, hän kertoi, miksi vähärasvainen ruokavalio voi johtaa lihomiseen ja vähähiilihydraattinen ruokavalio laihtumiseen, mutta hän sai minut lupaamaan, etten kirjoita hänen uskovan tähän. Hän syytti lihavuusepidemiasta "kansan pakkosyöttämistä". Kolme viikkoa myöhemmin, tutustuttuaan Ludwigin endokrinologia 101:tä käsittelevään artikkeliin Journal of the American Medical Association -julkaisussa, hän lähetti minulle sähköpostin, jossa oli seuraava, ei pelkästään retorinen kysymys: "Saisimmeko vähärasvaisen ruokavalion puolestapuhujat pyytämään anteeksi ?"


Viimeksi muokannut Wi päivämäärä Ke Syys 21, 2005 21:00, muokattu yhteensä 1 kerran
Kirjattu

Lupita

  • Vanha tekijä
  • Viestejä: 769
Re: Kirja-arvostelu: loistava Taubes
« Vastaus #2 : Helmikuu 17, 2010, 20:09:02 ip »

Taubes Larry King Show'ssa:

osa 1
http://www.youtube.com/watch?v=rEqhar40TVw&feature=related
osa 2
http://www.youtube.com/watch?v=5LNH0RPXI0M&feature=related

Luennolla kommentoija kertoo Amerikan Sydänliiton (AHA) "Sydäntaudit ja sokeri" -tutkimuksen olevan Taubesin linjoilla:
http://www.youtube.com/watch?v=1lR-iZcONVc&feature=related
Kirjattu

Lupita

  • Vanha tekijä
  • Viestejä: 769
Re: Kirja-arvostelu: loistava Taubes
« Vastaus #3 : Helmikuu 17, 2010, 20:56:31 ip »

Erinomainen artikkeli tämäkin:

Do We Really Know What is Healthy ?
http://www.nytimes.com/2007/09/16/magazine/16epidemiology-t.html?_r=1
Kirjattu

E O J

  • Lentävä kynä
  • Viestejä: 7981
Re: Kirja-arvostelu: loistava Taubes
« Vastaus #4 : Helmikuu 18, 2010, 10:53:07 ap »

Lainaus:

...alkaen aina 1850-luvun Bantingista...




Kuka tai mikä se tällainen 1850-luvun Banting oikein on?
Kirjattu
D1, Lantus & NovoRapid.
Oli vain pelottavaa ja masentavaa havaita, miten kokonaan ruumis sittenkin johti henkeä   (Waltari)

tapsa

  • Lentävä kynä
  • Viestejä: 3168
Re: Kirja-arvostelu: loistava Taubes
« Vastaus #5 : Helmikuu 18, 2010, 10:55:16 ap »

Lainaus:

Lainaus:

...alkaen aina 1850-luvun Bantingista...




Kuka tai mikä se tällainen 1850-luvun Banting oikein on?




Oiskohan sen oikean Bantingin esi-isä ??
Kirjattu
tapsa, d1 vuodesta 1953, Animas-pumppuhoitoa  yli 14 v ja nykyisin Lispro:lla

Konrad

  • Vieras
Re: Kirja-arvostelu: loistava Taubes
« Vastaus #6 : Helmikuu 18, 2010, 12:50:51 ip »

William Banting (1796-1878)

 
Lainaus:

William Bantingia voidaan perustellusti pitää vähähiilihydraattisen ruokavalion "isänä", vaikka viime vuosikymmeninä Robert Atkinsista on tullut tunnetuin kyseisen ruokavalion puolestapuhuja.  




 
Lainaus:

Hänen ruokavalioperiaatteensa levisivät niin laajalle, että ruotsin kielen verbi banta (laihduttaa) on johdettu hänen nimestään.  



http://fi.wikipedia.org/wiki/William_Banting

Englanninkielisessä wikissä enemmän.

http://en.wikipedia.org/wiki/William_Banting

 
Lainaus:

Banting was a distant relative of Frederick Banting, the co-discover of insulin.  




Lainaus viitteistä:

 
Lainaus:

Gary Taubes' recent study of carbohydrates, Good Calories, Bad Calories, begins with a prologue entitled "A brief history of Banting" and discusses Banting at some length.[9] Discussions of low-carbohydrate diets often begin with a discussion of Banting  


Kirjattu

Hese

  • Lentävä kynä
  • Viestejä: 3912
Re: Kirja-arvostelu: loistava Taubes
« Vastaus #7 : Helmikuu 18, 2010, 12:53:56 ip »

Oli pitkä, mutta mielenkiintoinen. Jaksoin lukea .
Kirjattu
Tunne itsesi - mutta älä VAAN kerro kenellekkään.

tyyppi2

  • Vieras
Re: Kirja-arvostelu: loistava Taubes
« Vastaus #8 : Helmikuu 19, 2010, 07:49:25 ap »

 
Lainaus:

William Bantingia voidaan perustellusti pitää vähähiilihydraattisen ruokavalion "isänä"





Otin kopion Wikipediasta. VHH keksijä eli 82 vuotiaaksi.

"William Banting (1796-1878) oli englantilainen puuseppä ja hautausurakoitsija, joka tunnetaan parhaiten vähähiilihydraattisen ruokavalion tekemisestä tunnetuksi suurelle yleisölle. Hänen ruokavalioperiaatteensa levisivät niin laajalle, että ruotsin kielen verbi banta (laihduttaa) on johdettu hänen nimestään.

Banting kärsi vuosikaudet ylipainosta ja siitä johtuvista muista oireista, kuten pahenevasta kuuroudesta. Hän pääsi viimein eroon liikalihavuudestaan muuttamalla jyrkästi ruokavaliotaan korvalääkäri William Harveyn suosituksen mukaisesti. Ruokavalio pohjautui ranskalaisen fysiologi Claude Bernardin ajatuksiin maksan, sokerin ja tärkkelyksen roolista aineenvaihdunnassa.

Banting piti uutta ruokavaliotaan niin merkittävänä, että julkaisi aiheesta kertovan "Letter on Corpulence Addressed to the Public" -kirjasen vuonna 1863. Julkaisun sisältämät ajatukset tyrmättiin yleisesti lääketieteen edustajien parissa epätieteellisinä, mutta suuri yleisö otti ne innolla vastaan havaittuaan ruokavalion toimivaksi.

William Bantingia voidaan perustellusti pitää vähähiilihydraattisen ruokavalion "isänä", vaikka viime vuosikymmeninä Robert Atkinsista on tullut tunnetuin kyseisen ruokavalion puolestapuhuja."
Kirjattu

rasvis

  • Lentävä kynä
  • Viestejä: 3631
Re: Kirja-arvostelu: loistava Taubes
« Vastaus #9 : Helmikuu 19, 2010, 11:04:21 ap »

"eli 82-vuotiaaksi"...onpa "sensaatiomainen" tieto!!!!
Oma äitini on tähän mennessä elänyt 81-vuotiaaksi saakka lähes terveenä ihan leipää,perunaa ja hedelmiä syömälläkin.
Kirjattu

Dad

  • Vanha tekijä
  • Viestejä: 1014
Re: Kirja-arvostelu: loistava Taubes
« Vastaus #10 : Helmikuu 20, 2010, 19:01:13 ip »

Onnea vaan äidillesi Rasvis. 1800-luvun Britanniassa odotettu elinikä oli about 42 vuotta, joten ihan hauska yksityiskohta tuo Bantingin eläminen 82-vuotiaaksi.

Tuo Taubes tekee niin perusteellista työtä, että hiljaiseksi vetää. Toivottavasti jossain vaiheessa Suomessakin hyväksytään hänen tutkimustyönsä tulokset. Tai jos ei, niin todistetaan vääräksi hänen väitteensä (tätä rohkenen epäillä).

Taubesin "Big Fat Lies" -artikkeli on myös hieno klassikko.
Kirjattu
"Well managed diabetes is the leading cause of nothing", Dr. William Polonsky

"It never ceases to surprise me at the infinite capacity of the human mind to resist the introduction of useful knowledge." Thomas Raynesford Lounsbury

rasvis

  • Lentävä kynä
  • Viestejä: 3631
Re: Kirja-arvostelu: loistava Taubes
« Vastaus #11 : Helmikuu 22, 2010, 10:41:19 ap »

Winston Churchill oli diabeetikko (oliko jopa ykkönen) eli TOSI VANHAKSI...tuskin oli rasvaruokavaliolla.
Kirjattu

Pete²

  • Lentävä kynä
  • Viestejä: 3511
Re: Kirja-arvostelu: loistava Taubes
« Vastaus #12 : Helmikuu 22, 2010, 20:02:01 ip »

ulkonäöstä (yleisen käsitykseen mukaan) oli

tai sitten ulkonäkö johtui liioista hiilareista

senkun valitset mieleisen
Kirjattu
D2 tod 98,
ennen paljon pillereitä nyt vain pikaa ja pitkää
YHH max 100 g/vrk miel alle 50 g/vrk

Lupita

  • Vanha tekijä
  • Viestejä: 769
Re: Kirja-arvostelu: loistava Taubes
« Vastaus #13 : Helmikuu 23, 2010, 06:48:02 ap »

"Men occasionally stumble over the truth, but most of them pick themselves up and hurry off as if nothing ever happened."

- Sir Winston Churchill
Kirjattu
 

Linkkejä








Lääkehoito onnistuu yhdessä

Julkaistu 08.10.2019 | 15:07