Kohtauspaikka



Ole hyvä ja kirjaudu tai rekisteröidy.

Kirjautuaksesi anna tunnus, salasana ja istuntosi pituus
Tarkempi haku  
6989 jäsentä  •  418480 viestiä  •  20020 aihetta

Kirjoittaja Aihe: Ensimmäiset kuukaudet lapsen sairastuttua  (Luettu 11646 kertaa)

bebek23

  • Jäsen
  • Viestejä: 197
Re: Ensimmäiset kuukaudet (PÄIVÄT)
« Vastaus #15 : Maaliskuu 27, 2007, 13:03:29 ip »

Paranemisia! Mekin oltiin muutama päivä sitten Lastenklinikalla kun sokerit nousu 27,7 ja ketoaineet 1,3 mutta selvittiin säikähdyksellä. Eillen oli mies Meilahdessa kun kovat vatsakivut; pääsi yöllä kotiin (löyty munuaiskiviä). Mut taas kaikki kotona ja suht koht terveenä
Kirjattu

eltse

  • Intoilija
  • Viestejä: 256
Re: Ensimmäiset kuukaudet (PÄIVÄT)
« Vastaus #16 : Maaliskuu 27, 2007, 15:54:52 ip »

Tuli tuosta alkuvaiheen shokista vielä mieleen, en ole kertaakaan itkenyt asian takia, mutta olen herännyt siihen, että itken lapseni takia.  Se tuntui jotenkin kauhealta.

Meillä siis takana sairautta nyt 8kk enkä ole vieläkään paneutunut mitä lisäsairauksia mahdollisesti diabeteksestä voi tulla, en edes halua tietää tällähetkellä. Ainoastaan pojan silmät on tutkittu. Sairaalassakaan niistä ei mainittu.

Omalla työpaikallani on kyllä paljon kyselty miten jaksan ja pyydä heti sairaslomaa jos siltä tuntuu, mutta sanonko lääkärille, kirjoita nyt sairaslomaa kun en enää jaksa.
Olen huomannut että unohtelen paljon asioita, mitkä olisi pitänyt hoitaa, koskevat lähinnä kotiasioita, työn olen vielä jaksanut suorittaa.
Kirjattu

Onde

  • Jäsen
  • Viestejä: 155
Re: Ensimmäiset kuukaudet
« Vastaus #17 : Maaliskuu 27, 2007, 21:50:39 ip »

Pitää nyt vielä ties monennenko kerran palata näihin alkuajan tunteisiin, mutta mielessähän ne päivittäin on, välillä vähemmän ja välillä taas enemmän. Päällimmäisenä mulla on jäänyt sellainen olo, että mun pitäisi olla iloinen, että meidän tytöllä on diabetes! Jo heti sairaalassa, vaikkei lääkärit tai hoitajat tietysti niin suoraan sanoneet ja olen tän omassa sekavassa päässäni kääntänyt nurin niskoin niin viesti tuntui olevan "äiti suree nyt ihan turhaan, kyllähän sinä itse diabeetikkona tiedät, että tämä saadaan hyvin hoidettua ja hoito koko ajan kehittyy, tämä nyt on VAIN diabetes jne jne" Itse diabeetikkona mä sillä siunaamalla tiesin tytön ensimmäisen verensokerimittauksen jälkeen, kuinka paljon tämä tulee vaikuttamaan tytön ja koko meidän perheen elämään. Enkä tunne tippaakaan iloa ja onnea ajatellessani kaikkia tulevia, meitä kovasti jalostavia haasteita: uhmaikää, päiväkotia, koulua, murrosikää, yökyläilyjä, leirikouluja, itsenäistä elämää, raskautta..

Joo, kyllä mä oikeesti tiedän, että näistä kaikista selvitään, mutta pakko on välillä vähän tuulettaa.
Kirjattu
D1 1994, pumppussa Novorapid
Tyttö 3/2005, sair. 11/2006
Pumppu 5/2009

tiinaw

  • Intoilija
  • Viestejä: 347
Re: Ensimmäiset kuukaudet
« Vastaus #18 : Maaliskuu 28, 2007, 09:28:20 ap »

Huomenta kaikille!
Hieno päivä taas tulossa,mietin et uskallettaisiinko tyttären kanssa jo ulos,eilen ei kuumetta ollut. Harmittaa sisälläkin olla ko aurinko paistaa.
Mä oon huomannu sellaisen asian et tyttären sairastuttua oon alkanu elää vain päivän kerrallaan,mä suorastaan hiillyn jos joku kysyy et mennäänkö me joskus parin päivän päästä johonkin. En suunnittele mitään huomiselle enkä tulevalle,eletään vaan tätä hetkeä ja päivää,tulevia suunnittelematta. En katso edes kalenteria muulloin ko illal,sillon varmistan onko jotai menoi jonnekkin seuraavana päivänä. Muutenkin tyttären tulevaisuuden miettiminen ahdistaa,parempi ko ei ajattele. Sama pätee niihin diabeetikon mahdollisiin lisäsairauksiin... Sairaalassa ollessa niilt "oppitunneilt" jäi mieleen sellainen aihe ko jalat ja muistan et puhuttiin ettei saa paljain jaloin enää kävellä. Sekös mua murehdutti,varmaan siel oli tärkeämpiäkin asioita mut mä juutuin siihen. Kaikki muu meni sit korvast sisään ja toisest ulos. Meil kaikki kulkee kesäl ilman kenkiä omassa pihassa enkä usko et D1 tytärkään edelleenkään suostuu kenkiä pitämään kesällä! On mullakin murheet. Mä en oikeesti ymmärrä just tätä et miks mun pää takertuu ihmeellisiin asioihin ja ehkä paljon tärkeemmät jutut menee ohi?
Muutoinkin on keskittymiskyky hävinny,lähden vaik täyttämään tiskikonetta aamul,mut puolen tunnin päästä havahdun ja totean et kone on edelleen täyttämättä,lähdin kesken kaiken ettimään tyttärel paitaa ja aloinkin viikkaamaan pyykkei joka sekin jäi kesken ko puhelin soi. Lopputulos on se et kone on täyttämättä,tytär edelleen ilman paitaa,pyykit viikkaamatta ja onkin jo mittaus-ja välipala-aika! Ja samal taval käy monia kertoja päiväs,eli puolet asioist jää tekemättä tai kesken ja unohdan kaikkea kokoajan.
Mä pelkään et unohdan jotain tärkeetä,mittauksen,välipalan,piikin...mut ne mä näytän muistavan sentään. Ja niitä ajattelen alvariinsa ja vahdin kelloo... Tämmöstä tää elämä nyt on.
Lohdullista lukea et enimmäkseen ihmiset kirjoittaa et joskus tääkin tavallaan helpottaa vaik välillä siihen ei pysty uskomaankaan. Et D:stä tulee osa arkea ja elämää eikä niinko nyt et D on arki ja elämä!
Ja mun on vaikee kohdata muita ihmisii,tavallaan on turha puhuu sellaiselle diabeteksesta jolle se ei ole tuttu,mut aina se puhe vaan kääntyy siihen ja alkaa sit hetken pääst tuntuu ettei se oikeestaan kiinnosta ketään. Yritän välillä oikeen välttää aihetta mut sit huomaankin ettei oo muuta puhuttavaa,en mä oo pariin kuukauteen kattonu uutisia,ei harmainta aavistustakaan mitä maailmal tapahtuu,mä oon ihan pihalla! Mun maailma on siis kutistunu D:n ympäril. Joskus ko mieskin kertoo jotain mitä töis on tapahtunu,mul on sellainen olo et yhtähyvin vois kertoo marssilaisten ja plutolaisten välisestä käsipallo-ottelusta ja mä sanon vaa "joo,joo,just"!!
Mittausaika taas,aurinkoista päivää kaikil taas, jatkan päänsisällön erittelyä taas jossain välissä
Kirjattu
Huomista ei murehdita, on vain tänään, tässä ja nyt...

Friita

  • Lentävä kynä
  • Viestejä: 13921
Re: Ensimmäiset kuukaudet
« Vastaus #19 : Maaliskuu 28, 2007, 09:39:43 ap »

Hei, en ole lapsi enää mutta vastaan siltikin

Mä huomasin tässä yks päivä sen, että en voi/pysty ajattelemaan kuin päivän eteenpäin. Kyllähän mulla matkasuunnitelmia on ensi viikoksi, mutten ole sen kummemmin sopinut kavereiden kanssa mitään, saati ilmoittanut, milloin olen tarkalleen maisemissa. Eräs ihminen siitä kerran kyllä nurisikin, kun "lupasin aina miettiä asiaa..." tai sanoin, että "katotaan nyt" Mä en taas kestänyt sitä tyyppiä, joka jo funtsi asiat valmiiksi viikkoja etukäteen, samoin on systerinikin laita.

Ja sitten tuosta paljain jaloin juoksemisesta. Sairastuttuani, varoiteltiin kovasti, että jalat menee piloille, jos kävelee paljain jaloin. Mikäli tunto toimii jaloissa, olen sitä mieltä, ettei ole väliä käveleekö ilman kenkiä vaiko kengien kanssa. Itse olen vähät välittänyt "varoitteluista", ja minun jalkani ovat vieläkin kunnossa, yli 20 vuoden kuluttua sairastumisesta. Tosin ne jalkapohjat ovat aina olleet hyvin herkät, enkä ole vieraissa maastoissa tassutellut.
Kirjattu
D1 vuodesta 1986,
Veo 2/2012 - >
MiniMed 640G 5/2015
MiniMed 670G 6/2019
+ humalog sekä joitakin tabletteja

annevi

  • Aloittelija
  • Viestejä: 37
Re: Ensimmäiset kuukaudet
« Vastaus #20 : Maaliskuu 28, 2007, 12:40:15 ip »

Aivan kuin minun ajatuksiani, ihmeellistä. Meillä D1 takana 9kk ja päivät menee jo vähän paremmin, mutta huoli lapsesta kumminkin. Tuntuu etttä kaikki jää puolitiehen juuri niin kuin sanoit.Tyttö on jo sen verran iso, että haluaa kulkea yksin ja sitten vielä hormonit hyrrää ja sekoittaa kaiken. Sitten soittelen perään, onneksi kännykät keksitty. Meillekkin sanottiin, että D:stä tulee osa elämää ettei muista aikaa ennen sitä. Kyllä välillä jo alkaa tuntua siltä, että kyllä tämä tästä hoituu, mutta yksinäisinä hetkinä välillä tuntuu tosi raskaalta. Positiivisena ihmisenä ajattelen kumminkin, että aurinko paistaa aina sateen jälkeen.
Kirjattu
D1 monipistoshoito Lev./Nov.

Miisamari

  • Intoilija
  • Viestejä: 385
Re: Ensimmäiset kuukaudet
« Vastaus #21 : Maaliskuu 28, 2007, 12:41:08 ip »

Lukiessani kertomustasi mieleen tulee selkeästi kriisin läpikäymisvaiheet. Mieli on ihmeellinen asia, tällä hetkellä työstät selkeästi vastasairastuneen lapsen vanhemman tuntoja ja silloin on lupa olla hajamielinen "vähemmän tärkeissä" asioissa. Keskity ihan rauhassa tuntoihisi ja pohdi omien voimavarojesi mukaan "möykkyä nimeltä diabetes". Sure, raivoa, puhu - pääasia ettet patoa ajatuksia ja tunteita ja ohita niitä sivuun. Minä olen käynyt saman läpi -ainoa asia mitä harmittelen jälkeen päin on se, etten kääntynyt ammattiauttajan puoleen. Tuntui että taakka kävi jossakin vaiheessa turhankin suureksi. Liikaa murehdin itsekseni, onneksi kaverit jaksoivat kuitenkin kuunnella samat asiat ja pelkästä diabeteksesta yhä uudelleen. Minunkaan elämääni ei mahtunut lapsen sairauden alkuvaiheissa muuta, mutta toisaalta kapasiteetti on rajallinen ja näin suureen asiaan onkin oltava mahdollisuus keskittyä. Itsekin takerruin pikku seikkoihin jotka pyörivät mielessä, laajempi kokonaisuus tuntui liian suurelta. Mutta aivan ihanaa että pääsette ulos nauttimaan auringosta! Me tulimme juuri ulkoa sisälle ja voi miten aurinko jo lämmitti. Diabeetikkotytär pyöräili pitkän lenkin ja pikkusisar oppi polkemaan omaa apurataspyörää katse tiiviisti jalkojen tekemisissä niin, että ohjaaminen jäi äidin tehtäväksi . Aurinkoista päivänjatkoa! t.miisamari
Kirjattu

Pirle

  • Matkailija
  • Viestejä: 90
Re: Ensimmäiset kuukaudet lapsen sairastuttua
« Vastaus #22 : Maaliskuu 28, 2007, 13:07:12 ip »

Hei kaikille! Meillä tulee toukokuun lopussa kaksi vuotta siitä, kun 13-vuotias poikamme sairastui. Poika oli tuolloin ala-asteen viimeisellä luokalla ja koulua oli jäljellä enää vajaa pari viikkoa. Tuntui, kuin olisin saanut takaisin imeväisikäisen lapsen, jota rupesin ruokkimaan minuuttiaikataulun mukaan. Teimme päätöksen, että jään pois töistä, koska muutoin poika olisi joutunut olemaan yksin kotona, kun koulujen kesälomakausikin oli juuri alkamassa. Kun kävin työpaikallalla viimeisen kerran, muistan jonkun maininneen, että ”on minulle hieman kateellinen… pääsen pihatöihin kuoputtelemaan pihaa”.  Minulleko kateellinen? Elämäni vaikeinta aikaa elävälle. Kyllä jäivät pihatyöt siltä keväältä ja kesältä. Olisin pitänyt terveen lapsen tuhat kertaa mieluummin.

Ahdistus ja väsymys on jäänyt mieleen alkuajoilta. Tälläistako tämä elämä on jatkossa, kun jokaisesta suupalasta pitää laskea hiilihydraatit ja se vielä kirjata vihkoon hoitopaikan ohjeiden mukaan? Itselle tuli unettomuutta ja masennusta. Painajaismaisesta unesta olen monesti herännyt siihen, että muka lääkkeet ovat jääneet ottamatta.

Nyt poika on lopettelemassa jo toista yläasteluokkaansa kauempana olevassa koulussa. Hän on selvinnyt hyvin liikuntatunneistakin, jotka ensimmäisenä syksynä askarruttivat meitä kovasti.
Hyvin hän on jaksanut hoitaa itseään…kerran muistan hänen lausahtaneen väsyneenä, ” kun piti tuon diabeteksenkin tulla”.

Elämä ei todellakaan tunnu menevän oman käsikirjoituksen mukaan. Aurinkoisia kevätpäiviä
ja jaksamista!
Kirjattu

rosmarus

  • Vieras
  • Viestejä: 2
Re: Ensimmäiset kuukaudet lapsen sairastuttua
« Vastaus #23 : Maaliskuu 28, 2007, 18:25:26 ip »

Hei, täällä yksi uusi palstalla vierailija - löysin heti kommentteja jotka voisivat tulla minun suustani...

Meillä 2 v 4 kk vanha poika jolla todettiin D1 4 kk sitten - sopeutuminen edelleen vahvasti kesken, univelkaa aina vaan, sokerit heittelee ja siitä tulee stressiä ym...

Mun mielestä yksi raskas asia tässä kaikessa on myös se, että napanuora lapseen lyheni ihan olemattomiin sairastumisen myötä. Emme mieheni kanssa ennen pojan sairastumista käyneet ns. juhlimassa kuin ehkä kerran kahdessa kuukaudessa, mutta se mahdollisuus kuitenkin oli olemassa - poika meni mielellään lähellä asuvien mummun ja papan luo hoitoon ym. Nyt appivanhemmat eivät ole itse edes ehdottaneet että me voisimme mennä jonnekin - appiukko sentään mittaa sokeria tarvittaessa (jos poika on ollut siellä pari tuntia hoidossa työhässäköiden tms. takia), anoppi ei sitäkään eikä kukaan uskalla edes puhua insuliinin pistämisestä...

Miten teillä muilla, onko teillä turvaverkkoa joka hoitaisi pientä diabeetikkoa???

T. rosmarus
Kirjattu

eltse

  • Intoilija
  • Viestejä: 256
Re: Ensimmäiset kuukaudet lapsen sairastuttua
« Vastaus #24 : Maaliskuu 28, 2007, 18:26:05 ip »

Mulle ei ole kerrotttu mitään ettei paljainjaloin saisi kulkea, miksei?

Eikö se pikemmin vahvista jalkoja, veri kiertää paremmin, saavat hierontaa, tuntoaistimus parantuu....
Kirjattu

Hope

  • Jäsen
  • Viestejä: 125
Re: Ensimmäiset kuukaudet
« Vastaus #25 : Maaliskuu 28, 2007, 19:21:31 ip »

Meillä 5v. tytön sairastumisesta D1:een nyt 4 kk. Toistaiseksi sokerit olleet ihan mukavissa lukemissa, pitkä sokeri viimeksi pari viikkoa sitten d-pkl käynnillä 7,5 %. Monipistoshoito, Lantus ja Novorapid. Tyttö mittaa sokerin välillä itse, välillä me vanhemmat. Pari kertaa on pistänyt jo inskan itse. Kyllä tytön sairastuminen keljuttaa ja surettaa mutta ei tässä auta kun vain mennä päivä kerrallaan. Itkin parina ekana päivänä sairaalassa mutta sitten tämän sairauden kanssa on vain eletty elämää eteenpäin. Elämä näytti minulle jo viime kesänä nurjan puolensa, todella hyvä ystäväni ja työkaverini teki itsemurhan alkukesästä. Mitään ennakoivia merkkejä ei kukaan huomannut. Suren ystävääni edelleen lähes päivittäin, ensimmäiset päivät olivat todella hirveitä kun tuntui että pää räjähtää kun itkin niin paljon, hirveältä tuntui se päänsärky. Sen kokemuksen jälkeen tytön sairastuminen oli varmaan paljon helpompi kestää.  Elämä kuitenkin jatkuu vaikka onkin diabetes !!!
Kirjattu

Ride

  • Jäsen
  • Viestejä: 164
Re: Ensimmäiset kuukaudet lapsen sairastuttua
« Vastaus #26 : Maaliskuu 29, 2007, 13:39:16 ip »

Pirle, meidän poikamme sairastui saman ikäisenä kuin sinun, 3 vuotta sitten 13 vuotiaana.  Muistan kuinka silloin ajattelin etten varmaan koskaan enää ole iloinen ja naura.
Tuntui aivan kuin olisi tullut vastasyntynyt taloon, niin vaativalta ja raskaalta hiilarien laskemiset ja inskojen pistämiset tuntuivat.
Niin kuin varmaan muutkin äidit olisin ottanut sairauden itselleni jos vain olisin voinut.

Poika on nyt 16 vuotias lukiolainen ja hoitaa diabetestaan hyvin. Minusta on hienoa että hän ei peittele sairauttaan vaan mittaa sokerit ja pistää inskat reilusti koulussakin
ruokapöydässä. Kaverit tietävät sairaudesta eikä tietääkseni kukaan ole kommentoinut asiaa negatiivisesti. Joskus kyselevät mittaustuloksia tyyliin onx se hyvä arvo jne. Fiksuja nuo nykynuoret.

Toivon hyvää kevättä teille palstalaiset ja jaksamista lastenne hoitamisessa.
Kirjattu
Jos ongelmaan on ratkaisu, ei ole syytä olla huolissaan. Jos ratkaisua ei ole, ei kannata olla huolissaan

Miisamari

  • Intoilija
  • Viestejä: 385
Re: Ensimmäiset kuukaudet lapsen sairastuttua
« Vastaus #27 : Maaliskuu 29, 2007, 15:06:14 ip »

Minun mieltäni lämmitti, kun tyttäreni 6 -vuotias kaveri oli kylässä ja kertoi ensiapuohjeita mikäli diabeetikkolapselleni tulisi matala verensokeri/shokki. Lapsen äiti oli selittänyt tytölle miten pitäisi toimia. Ajattelevainen äiti tyttäreni kaverilla, ja hyvin oli 6 -vuotias omaksunut ohjeet (aikuinen haetaan paikalle, lapselle sokerillista suuhun jne.) Minusta on tärkeää, ettei diabetesta "salailla" vaan sitä voi hoitaa avoimesti. Lapsemme kaveripiiri on hyvin kiinnostunut diabeteksesta ja toimintaohjeita jaan kaikille (aikuisille), jotka ovat lapsen kanssa tekemisissä. Lapsille kerron myös mitä tehdään ja miksi, ja kaveripiirissä välipalat ym. toteutetaan diabeetikkolapseni ruokailujen mukaan. Pistokset ja mittaukset hoituvat ihmisten keskuudessa osana arkisia touhuja. Meidän perheen tuttavapiiri ei enää kummastele hoitotoimia, eikä niistä tehdä mitään ohjelmanumeroa. Tytär on ehkä hieman ylpeäkin siitä, kun kavereiden nähden pistetään insuliinia ja muut pitävät lasta rohkeana sankarina Toivottavasti avoin asenne ja hoidon arkipäiväisyys jatkuu lapsella myös isompana. Itse ainakin huokaisen, että hyvin fiksuja 5-6 -vuotiaita löytyy kaveriporukasta ja toivon että kaverillinen huolenpito jatkuu. t.miisamari
Kirjattu

tiinaw

  • Intoilija
  • Viestejä: 347
Re: Ensimmäiset kuukaudet lapsen sairastuttua
« Vastaus #28 : Maaliskuu 29, 2007, 19:29:02 ip »

Hei taas kaikille!

Joo mä itse uskon paljain jaloin kävelemiseen,niin ollaan aina ilman kenkiä oltu kun se vaan on ollu mahdollista. ainoastaan yks lääkäri sano mulle sairaalas ko kyselin siitä,että ehkä se ohje on tarkoitettu lähinnä sit jos on jotain tunto ym vaivoi. Mut muut tähdensi ettei ilman kenkii saa kävellä ulkona. Luulen et kengät saa tyttären jalas kesällä pysymään vaan munalukolla!

Ja sit tosta tukiverkosta,meillä ei sellaista ole,itse ollaan miehen kanssa lastemme ainoat hoitajat nyt,mun äiti on muutoin ollut ainoa lapsenlikkamme et ollaan pari kertaa vuodessa päästy tuulettumaan. Nyt ei taideta enää mennä mihinkään... Äitini kyllä tarjoutui harjoittelemaan sokerin mittausta,halusi itseltään ensin kokeilla muttei itseään pystynyt pistämään sormeen. Tuli sit sellainen olo että on aika paljon vaadittu et äitini pitäisi opetella kaikki jutut ja työntää vastuu diabeteslapsesta + neljästä vanhemmasta lapsesta hänelle. Ehkäpä tuo joskus onnistuu mutta tuskin nyt vielä. Raskastahan tää on kun ei juuri pääse liikkumaan,eikä varsinkaan miehen kanssa kaksistaan,kaupassa ollaan pikaisesti käyty pari kertaa,heti tyttären syötyä. Mä olen tässä nyt kiinni 24h vuorokaudessa mut tämäkin on läpi käytävä. Vaik joskus sitä haluais hetkeks päästä irti vastuusta,et hetken vois olla miettimättä kelloo,syömisiä,mittauksia,pistämisiä ja DIABETESTÄ! En pysty edes nukkumaan päiväl vaik mies hoitaisi tytärtä kun päässä vaan alkaa omatunto soimaamaan,makaan vaan silmät kiinni,mut unelle mieli ei anna periks!

Nyt ilta-askareihin takaisin,yritän edes jotain saada aikaiseksi,päivä on kohta takana ja mitään en taaskaan oo saanut aikaiseksi. Ollaan sentään pihalla oltu ja sokeritkin on pysynyt päivällä kohtuullisissa lukemissa,flunssa taitaa niihin viel vaikuttaa,yöllä oli kokoajan 11 luokkaa
Tsemppiä kaikille!
Kirjattu
Huomista ei murehdita, on vain tänään, tässä ja nyt...

mv66

  • Vieras
  • Viestejä: 1
Re: Ensimmäiset kuukaudet lapsen sairastuttua
« Vastaus #29 : Maaliskuu 29, 2007, 20:17:39 ip »

Tervehdys!
Tämä on varmaan ensimmäiset tunnit lapsen sairastuttua...

Olenkohan ainoa isä täällä? Pojallamme 2,5 vee todettiin diabetes tänään, joten tää on kaikki ihan uutta. Lapsi on äidin ja siskon 4,5 kk kanssa sairaalassa ja minä täällä etsiskelen tietoa sairaudesta joka seuraa lastamme ja meitä tästä lähtien joka päivä. Huomaan, että tietomääräni sairaudesta on olematon, kuvittelin sen olevan tyyliin pistetään pistoksia ja se on siinä... mutta se onkin jotain ihan muuta...
Ainoat kokemukset sairastumisesta ovat poikamme oireet: ensin yksi vaippa ei riittänyt yöksi vaan aamulla herättin märkänä. Päivisin käytiin entistä useammin pisulla ja juomassa. Iltaisin oltiin vähän normaalia väsyneempi ja kiukkuisempi. Muita oireita ei ole ollut. Yökastelun alkamisesta kului varmáan pari viikkoa kun huolestuimmme ja veimme virtsanäytteen eilen terveyskeskukseen. Löytyi sokereita ja ketoaineita. Tänään verikoe ja samalla sairaalaan. Ja tästä eteenpäin onkin suurta tuntematonta. En ole ehtinyt työni takia tänään sairaalaan, mutta onneksi puhelimet toimivat...
Ja ne tuntemukset: pettymystä ja pettymystä, kysyn miksi...
Itkukin on useasti tullut, kait mieskin saa itkeä? Huoli huomisesta, miten tästä eteenpäin? Millainen on poikamme tulevaisuus, kuinka raskaaksi elämä menee? Ja tietty, huoli äidin jaksamisesta.
Onhan tästä muutkin selvinneet, miksemme mekin. Mutta silti pelottaa ja huolettaa...
Kirjattu
 

Linkkejä